tiistai 14. toukokuuta 2019

Kiitos yhteisestä matkasta



Huomenna tämä kaikki on ohi. Kaikki se neljä vuotta, jolloin olen jollain tavalla aina joutunut laittamaan elämäni pauselle ja keskittämään kaikki ylimääräiset voimani arjen ja työn lisäksi vain pääsykokeeseen valmistautumiseen. En halua edes ajatella kuinka paljon olen joutunut uhraamaan aikaa ja rahaa tähän urakkaan, mutta nyt voin ainakin sanoa itselleni (muille minun ei tarvitse), että olen yrittänyt kaiken sen, mitä minusta on annettavaa. Ja hyvä niin, sillä ainakaan ei jää sellainen tunne, että josko olisin vielä kokeillut.

Vaikka neljä vuotta tuntuu menneen aika nopeasti, silti sitä menetettyä aikaa jotenkin katkeruudella silloin tällöin muistelee. Jos matka on kasvattanut, on se myös kuluttanut. Tällä opiskelun määrällä olisin esimerkiksi jo opiskellut itselleni ammatin korkeakoulussa. Silti en vaihtaisi hetkeäkään pois siitä työstä ja opista jota olen saanut klinikalla, koska se on ollut niin lähellä sitä mitä koko sydämestäni haluan tehdä. Iso kiitos niille ihmisille, jotka tunnistavat itsensä.

Mafyn valmennuksessa menneenä talvena ja keväänä olen oppinut itsenäisemmäksi. Opiskeluvalmentajani on saanut nostettua minua harmittavan synkistä ajatuksista ja harjoituskokeet ovat luoneet minusta aika rautahermoisen kokeen tekijän. Viimeisin harjoituskoe jätti minut viiden pisteen päähän sisäänpääsyrajasta ja se oli tähän mennessä paras suoritukseni, silti olen itselleni kovin armoton. Näin pääsykoetta edeltävänä päivänä haluan kuitenkin pitää mieleni kirkkaana ja toivoa edes hyvän tuurin olevan tällä kertaa matkassani.

Tämä olkoon viimeinen kirjoitus pääsykoeaiheesta. Tulevana kesänä aion keskittyä kehittymään valokuvaajana, harrastamaan ystävieni kanssa, toivottavasti kouluttamaan tulevaa pentua ja tekemään ihan sitä mikä hyvältä tuntuu. Käännän nyt tämän pääsykoesivun elämässäni ja muistelen sitä joskus luultavasti hieman ruusunpunaisemmin kuin tällä hetkellä. Vaikka matka on ollut kovin yksinäinen ja yksin tekemistä, en olisi jaksanut yrittää näin paljon jos ei ympärilläni olisi ollut useita niin kannustavia ja eteenpäin työntäviä ihmisiä. Kiitos siitä jokaiselle.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Pienten tassujen töminää


Jos kaikki menee hyvin, meille tulee koiranpentu tulevana kesänä. Kamun vointi on edelleen hyvä, mutta on aamuja jolloin luulen sen päivän koittaneen. Kun on ollut pitkiä pissataukoja (lähinnä yön yli) niin pissaaminen on selkeästi heikompaa, suihku ei ole normaali. Siitä se sitten ensimmäisen lenkin aikana on helpottanut ja normalisoitunut. Kipeältä koira ei vaikuta millään lailla, onhan sillä koko ajan lääkitys päällä. Kuitenkin tarkkailen sitä koko ajan miettien, joko on aika päästää rakas ystävä paremmille laitumille. Tietyllä tavalla kovin raskasta ja surullista kun koko ajan toivoo, että saisi pitää tuon luonaan edes yhteisen viimeisen kesän.

Koiranpentuhaaveet olin siirtänyt jo kauas tulvaisuuteen Kamun ollessa mitä parhaimmassa kunnossa vielä hetki sitten, nyt ajatus on toinen. Haluaisin niin kovasti, että pappa olisi vielä hetken elämässä pennun rinnalla ja ehkä periyttäisi muutamia ihania ominaisuuksiaan eteenpäin. Niin se on ainakin ennen tehnyt rodusta riippumatta, esimerkiksi kun Kamulle juttelee niin se vastaailee haukotuksen sekaisella "ölinällä". Ja onhan se mitä parhain esimerkki muutenkin pienelle koiranalulle. 


Tulevan pennun rotua en vielä paljasta ja voihan vielä ollakin, ettei kaikki mene niinkuin on suunnitellut. Kävin kuitenkin hetki sitten tutustumassa kasvattajaan ja hänen koiriinsa. Tulevan pentueen emä ja emän emä ottivat minut sellaisella ylitsevuotavalla rakkaudella vastaan, etten ole sellaista ennen saanutkaan tämän rodun edustajilta. Kerrassaan ihana ensitapaaminen. Myös pentujen "eno" oli paikalla ja häneen rakastuin kyllä ihan ensisilmäyksellä.  Nuori pari vuotias herra hyppäsi syliini hetkeäkään empimättä ja olisi voinut olla rapsuteltavana vaikka maailman loppuun saakka, tuoden toki aina välillä kallisarvoisia aarteitaan (keppejä ja risuja) minulle esiteltäväksi.

Tämä tuleva perheenjäsen ei ole mikään näyttelykoira vaan "sekalinjainen" ja puhtaasti luonne ja harrastusominaisuudet edellä "toteutettu". Emä on käyttövalio ja isäkin harrastuskoirana toimiva tervepäinen ja kroppainen herrakoira, joka on täyttänyt jo kunnioitettavan 11-vuoden iän. Tässä rotuvalintaani tehdessä jouduin puntaroimaan paljon omia vaatimuksiani ja samalla kuuntelemaan myös miehen toiveita. Koira tulee olemaan kuitenkin meidän molempien vastuulla ja molempien on pidettävä siitä ihan yhtälailla. Aktiivisen elämäntavan pentu tulee jokatapauksessa saamaan, niin harrastuksissa kuin lenkkipoluilla, joten terveys ja luonne olivat nyt minulla ne kulmakivet.

Tietenkään en omista kristallipalloa, joten tulevaa en voi ennustaa, mutta toivon saavani pitkäikäisen ja terveen koiran. Kasvattajan kanssa asumme sen verran lähekkäin, että pystyn vaikuttamaan pennun valintaan merkittävästi. Tämä oli myös yksi positiivisimmista asioista, joita tämän kyseisen pentueen valintaan liittyi. Toivotaan nyt parasta nöyrin ja avoimin mielin.

Uros pennulle sopivia nimiä saa ehdottaa :)