tiistai 19. helmikuuta 2019

Viimeinen harjoitus ennen kisoja



Hulluuksissani olen lupautunut hiihtämään meidän kouluttajan dobberi nartulla tulevana sunnuntaina Imatralla SDY:n vetomestaruuksissa. Ensimmäisen kisailmottautumisen olisi voinut laittaa tosiaan vielä vahingon tai jonkun muun sattuman piikkiin, mutta löysin itseni hetki sitten virkusta uudemman kerran näppäilemässä ruudulle Amokin tuttua rekisterinumeroa jälleen. Niin että ei riittänyt lähteä vain vitosen verran naurattamaan katsojia, vaan ihan kympille ilmotit?

No näin pääsi käymään ja nyt tässä suksitaan parin viikon sisään kahdet kisat. Onnekseni minulla on kisaparina tosiaan tuo reilu viisi vuotias rouva, joka tasan tietää mitä tekee. Amokista on alkanut mudostua minulle tosiaan sellainen kumppani, joka osaa jo lukea minua. Niin hassulta kun se kuulostaa, se menee meillä juurikin näin päin. Amok on varma menijä, mutta ei anna mitään ilmaiseksi. Koira lukee mielentiloja ja sitä kuskin fiilistä kuin avointa kirjaa. Alkuun sen tuli oppia juoksemaan mutkat ja radan vaikeat kohdat minulle helpoksi, eikä se tehnyt sitä jos en luottanut siihen täysin ja ollut itsekin sellainen "palo silmissä".

Nyt ollaan saatu yhteistyö sujumaan siihen malliin, että luotan ohjata Amokia tuntemattomillakin urilla ja tiedän, että se menee juuri sinne minne käsketään. Menee vieläpä parhaansa mukaan niin, että minä pysyisin pystyssä ja pystyisin auttamaan sitä parhaani mukaan.

Heikoin lenkki tässä yhtälössä vaan on se, etten osaa hiihtää. Lapsuuden liikuntatunnit ja hippohiihdot ovat olleet aina sangen vastenmielinen kokemus ja tekniikka on ollut lähinnä kanan lentoa muistuttavaa räpiköintiä. Nyt aikuisiällä hiihtäminen ei ole ollut yhtään sen kummempaa, oikeastaan on vielä vaikeampaa yrittää muuttaa jotain liikerataa tai tahtia.

Eiliset kisatreenit menivät osaltani aivan penkin alle, en pysynyt pystyssä sitten yhtään. Kokeilin minulle vieraita (helvetin hyvin luistavia) suksia, jotka sitten menivätkin omia menojaan lähes joka mutkassa. Oma mielialani alkoi taipua pettymyksen puolelle jossain vaiheessa ja silloin koin myös sen, että tuo musta tulisielu lopetti taistelunsa samaan aikaan. Aivan kuin vetoliina olisi yhdistänyt meidän korvienvälimme!

Minusta ei tässä muutamassa yössä tehdä mitään Iivo Niskasta, mutta sen päätin, että kovalla tahdolla tullaan maaliin vaikka ilman sauvoja! Annan koiralle mahdollisuuden antaa parastaan ja sen pystyn tekemään vain sillä tahdonvoimalla ja palolla viedä meidän tiimi maaliin kunnialla. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Voit kommentoida blogissamme rekisteröityneenä käyttäjänä tai nimettömästi. Kommentteja ei valvota etukäteen, mutta niiden sisällön tulee noudattaa lakiamme ja hyvää etikettiä. Kaikki palaute on tervetullutta asiallisesti esitettynä.

Vastaan jokaiselle kommentoijalle mahdollisuuksieni mukaan.