lauantai 12. tammikuuta 2019

Valjakkohommia


Rokilla on nyt takana neljät ohjatut vetotreenit. Kun järjellä ajattelee, niin eihän tuossa ajassa ihan älyttömästi ehdi kehittyä koiralla, joka ei ole kolmeen ikävuoteensa nähden tätä hommaa tehnyt kauheasti. Ollaan ehkä hieman malttamattomana testattu, kuinka se pojan kantti kestäisi juosta kärjessä tai vähän pidempää matkaa toisen perässä. Ei hyvä idea, sillä koiralla on vielä täysin hakusessa se, mitä ja miksi se on tekemässä.

Valjakkolajeihin soveltuu parhaiten koira, jolla on vahvat hermot, rautainen itsevarmuus, saalisvietti ja vahva into tehdä töitä ohjaajan kanssa. Pysähtyessäni miettimään Rokia tällä hetkellä ja verraten edellä mainitsemiini ominaisuuksiin, tekisi mieleni luovuttaa samalta istumalta. Tämä ajatus rassaa minua ihan älyttömästi. Aina ja iankaikkisesti ensimmäiset ajatukseni ovat tuon koiran puutteet: huonot hermot ja puutteellinen itsevarmuus. Tottakai nämä asiat pitää tiedostaa (jos ei tiedosta niin on kyllä jo aivokuollut), mutta pitääkö niiden aina olla ne ensimmäiset asiat mitkä harrastuksissa ja tekemisissä esiin tulee?

Vastaan nyt itselleni että valitettavasti kyllä pitää. Hermot ja itsevarmuus pitää koiran kasassa kaikessa sille uudessa ja vähänkin kuormittavassa tilanteessa. Niinpä hermorakenteen lujuus tulee esille harrastuskoiran kanssa vähän väliä, jos poistutaan yhtään sieltä omalta mukavuusalueelta. Eli toisinsanoen jos poistutaan ns "omalta kotipihalta" pahimmassa tapauksessa.

Rokin kanssa on tehty valtavasti töitä kaiken suhteen ja se on saanut paljon kuormitusta erilaisissa tilanteissa. Ei olla jääty niin sanotusti tuleen makaamaan, vaan oikeasti tehty ja kokeiltu löytyisikö meille se jokin yhteinen juttu mitä tehdä. Se on todella fyysinen koira, mutta sitä haittaa "vilkkaan mielikuvituksen" syndrooma. Keskittymiskyky on kuin ADHD diagnoosin saaneella lapsella, joka pomppii karkki- ja lelukaupassa. Ajatuksen juoksu kolmen minuutin aikana valjakkotreeneissä menee Rokilla näin:" Ai mamma sulla on jotkut sukset? Ai sauvatkin? Hau hau voinko päästä menemään. Oi tuolla on koira! Jahtaan sitä! Oho, mikä täällä maassa haisee? Ainiin maalissa on palkka!"

Nyt kun tuon kaiken energian, mikä menee milloin mihinkin turhaan, saisi focusoitua siihen maaliin juoksemiseen palkalle, niin mentäis varmaan aika lujaa. Meistä on hiottava kokonaisuus joka pelaa samaan maaliin. Koira ja ohjaaja, jotka molemmat tietävät mitä tekevät. Meidän kohdalla se vaatii paljon toistoa, rautalankaa ja vähän kuriakin. Mutta onnistuessaan meillä on superkivaa!

Rokista näkee, että tässä on sille sopivaa tekemistä, joka kuormittaa sitä tarpeeksi fyysisesti ja henkisesti. Fyysinen rasitus on auttanut sitä rentoutumaan myös mieleltään. Aiemmissa lajeissa olen huomannut sen kuormittuvan henkisesti paljon, mutta fyysinen kuormitus on ollut pienempää. Sen seurauksena minulla on ollut hihnalenkeillä fyysisessä energiassaan poukkoileva koira, joka on henkisesti väsynyt. Sellaisessa tilassa se mielikuvitus laukkaa turhan lujaa.

Tie tässä lajissa ei tule olemaan helppo, mutta sitäkin opettavaisempi meille molemmille.


Kamun kanssa on edelleen jatkettu canicross tyylisiä lenkkejä. Minun kanssani koira tekee vetolenkkejä ja mies menee enemmän vapaaseen tyyliin. Molemmat tykätään mennä Kamun kanssa juosten kun ohitukset ja hallinta sujuu hyvin. Kohta 10-vuotias koira jaksaa vielä mennä hyvällä draivilla ja nauttii yhteisistä hetkistä ilman kakaraa ihan täysin siemauksin.




Toiminnot:

0 kommenttia: