torstai 6. kesäkuuta 2019

Pennut ovat syntyneet

Kuva Janica Nurminen

Joku on saattanut jo somen puolelta huomata, että "salailemani" rotu on nyt julkista tietoa: meille tulee sekalinjainen Belgianpaimenkoira, tervueren. Ja kuinka päädyin jälleen paimeneen, vieläpä belgialaiseen?

Edellisessä kirjoituksessani vähän avasinkin seikkoja, joiden takia meille tulee edelleen paimen, joten en lähde niitä asioita enää kertaamaan tässä sen enempää. Tätä muunnosta voisin silti vähän avata: olen aina pitänyt belgeissä mustista ja sellaista vähän haaveilin jälleen kun rotu taas mieleeni tuli. Tuttuni mustalle nartulle oli suunniteltu pentuetta tälle keväälle ja mielenkiintoni heräsi yhdistelmän nähtyäni. Siinä olisi ollut sellainen narttu, josta olisin pennun halunnut. Kuitenkin asiat menivät kurjasti ja niitä pentuja ei koskaan saatu, mutta sain hyvän vinkin tästä kyseisestä kasvattajasta.

Tulevan yhdistelmän sukutaulua tutkiessani huomasin pitäväni siitä kovasti. Näyttöä terveydestä ja käyttöominaisuuksista, vanhemmat makuuni tarpeeksi "aikuiset", jälkeläisnäyttöä uroksen puolelta ja suvun malinoistausta herätti minussa kiinnostusta.

Useammat ovat sanoneet, että mikset ota malikkaa, kävisi kuulemma "tarpeisiini". Mutta kun ei vaan miellytä silmääni, niin en osaa jotenkin kuvitella sellaista omistavani. Ja jotenkin siinä on se pieni pelko, että onko malikassa vähän liikaa viettiä ja voimaa minulle? Ehkä ei, mutta silti se jokin on puuttunut siitä ajatuksesta.Valkkaria en jotenkin pysty edes ajattelemaan nyt, kun tiedän etten saa toista Kamun kaltaista.

Kuva Janica Nurminen

Tässä pentueessa ihastuin kyllä ensitapaamisella tähän aivan valtavan avoimeen ja ystävälliseen emään (Koiranet). En ollut vielä kasvattajan luokse mennessäni ollenkaan varma, olisiko tällainen "ruskeabelgi" nyt ollenkaan se oikea vaihtoehto. Illan mittaan minulle kuitenkin tuli hyvin vahva tunne että valinta voisi olla hyvä. Kasvattajan koirat tekivät suuren vaikutuksen niin avoimella luonteellaan ja pennut syntyisivät tässä lyhyen matkan päässä. Pentujen mummo hurmasi minut kyllä niin mahtavalla ihmisiä rakastavalla luonteellaan, että melkein otin sen mukaani poislähtiessäni.

IP on pentujen emän kutsumanimi, joka juontaa juurensa jo sen pentuajoista, jolloin "työnimi" oli ollut "Iso Punainen". Kyllähän se on aika varmaa, että jos pentua seitsemän viikkoa sillä kutsut, niin nimeksihän se jää.  Iippa on aina ollut terve ja sen kanssa on harrastettu monipuolisesti niin agilityä kuin palveluskoiralajeja ja se on myös Suomen käyttövalio viestiltä. Mamma koira on ollut myös hyvin koirasosiaalinen, rautamahainen ja kaikinpuolin helppo koira arjessa.

Kuva Roosa Tanhuanpää

Pentueen isäksi valikoitui Bogdan (Koiranet), tuttujen kesken Tenho. Janica oli kertomansa mukaan nähnyt uroksen aikoinaan jossain leirillä hakumetsässä ja todennut uroksen työskentelyn nähdessään, että tässä olisi sellainen uros jota hän haluaisi joskus käyttää. Tenho on omistajansa sanoin voimakastahtoinen, korkea viettivoimainen työmyyrä, joka rakastaa kaikkia ihmisiä avoimesti ja kaikissa tilanteissa. Tenho on ollut terve ja periyttänyt hyviä ominaisuuksiaan myös jälkeläisilleen. Urosvalinnassa itse pidän kovasti hieman vanhemmista herrasmiehistä, joista jo näkee hyvin millainen sen oma terveyshistoria on ollut ja millaisia sen jälkeläisistä onkaan kasvanut.

Tenhon kuva Riikka Hård

Tässä nyt hieman taustatietoa tulevan pennun sukujuurista. Penut syntyivät 5.6 ja minulle tuli kummasti valinnanvaraa, kun laatikossa tuhisee nyt viisi poikaa ja yksi tyttö. Näillä näkymin Janica itse pitää ainokaisena syntyneen nartun, joten leikkikaveriksi jää ainakin yksi sisarus tähän aika lähelle.

Pennun varalle ei ole mitään sen kummempaa suunnitelmaa, sillä menneet asiat ovat opettaneet minusta aika pessimistin. Aluksi tehdään paljon kaikkia arkisia juttuja ja totutellaan elämään yleensä. Varailin meille kyllä syksyn tullen jo muutaman yksityistunnin koiraohitusten ja vireenhallinnan perusteisiin, joten toimettomaksi ei jäädä alkuunkaan.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Kiitos yhteisestä matkasta



Huomenna tämä kaikki on ohi. Kaikki se neljä vuotta, jolloin olen jollain tavalla aina joutunut laittamaan elämäni pauselle ja keskittämään kaikki ylimääräiset voimani arjen ja työn lisäksi vain pääsykokeeseen valmistautumiseen. En halua edes ajatella kuinka paljon olen joutunut uhraamaan aikaa ja rahaa tähän urakkaan, mutta nyt voin ainakin sanoa itselleni (muille minun ei tarvitse), että olen yrittänyt kaiken sen, mitä minusta on annettavaa. Ja hyvä niin, sillä ainakaan ei jää sellainen tunne, että josko olisin vielä kokeillut.

Vaikka neljä vuotta tuntuu menneen aika nopeasti, silti sitä menetettyä aikaa jotenkin katkeruudella silloin tällöin muistelee. Jos matka on kasvattanut, on se myös kuluttanut. Tällä opiskelun määrällä olisin esimerkiksi jo opiskellut itselleni ammatin korkeakoulussa. Silti en vaihtaisi hetkeäkään pois siitä työstä ja opista jota olen saanut klinikalla, koska se on ollut niin lähellä sitä mitä koko sydämestäni haluan tehdä. Iso kiitos niille ihmisille, jotka tunnistavat itsensä.

Mafyn valmennuksessa menneenä talvena ja keväänä olen oppinut itsenäisemmäksi. Opiskeluvalmentajani on saanut nostettua minua harmittavan synkistä ajatuksista ja harjoituskokeet ovat luoneet minusta aika rautahermoisen kokeen tekijän. Viimeisin harjoituskoe jätti minut viiden pisteen päähän sisäänpääsyrajasta ja se oli tähän mennessä paras suoritukseni, silti olen itselleni kovin armoton. Näin pääsykoetta edeltävänä päivänä haluan kuitenkin pitää mieleni kirkkaana ja toivoa edes hyvän tuurin olevan tällä kertaa matkassani.

Tämä olkoon viimeinen kirjoitus pääsykoeaiheesta. Tulevana kesänä aion keskittyä kehittymään valokuvaajana, harrastamaan ystävieni kanssa, toivottavasti kouluttamaan tulevaa pentua ja tekemään ihan sitä mikä hyvältä tuntuu. Käännän nyt tämän pääsykoesivun elämässäni ja muistelen sitä joskus luultavasti hieman ruusunpunaisemmin kuin tällä hetkellä. Vaikka matka on ollut kovin yksinäinen ja yksin tekemistä, en olisi jaksanut yrittää näin paljon jos ei ympärilläni olisi ollut useita niin kannustavia ja eteenpäin työntäviä ihmisiä. Kiitos siitä jokaiselle.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Pienten tassujen töminää


Jos kaikki menee hyvin, meille tulee koiranpentu tulevana kesänä. Kamun vointi on edelleen hyvä, mutta on aamuja jolloin luulen sen päivän koittaneen. Kun on ollut pitkiä pissataukoja (lähinnä yön yli) niin pissaaminen on selkeästi heikompaa, suihku ei ole normaali. Siitä se sitten ensimmäisen lenkin aikana on helpottanut ja normalisoitunut. Kipeältä koira ei vaikuta millään lailla, onhan sillä koko ajan lääkitys päällä. Kuitenkin tarkkailen sitä koko ajan miettien, joko on aika päästää rakas ystävä paremmille laitumille. Tietyllä tavalla kovin raskasta ja surullista kun koko ajan toivoo, että saisi pitää tuon luonaan edes yhteisen viimeisen kesän.

Koiranpentuhaaveet olin siirtänyt jo kauas tulvaisuuteen Kamun ollessa mitä parhaimmassa kunnossa vielä hetki sitten, nyt ajatus on toinen. Haluaisin niin kovasti, että pappa olisi vielä hetken elämässä pennun rinnalla ja ehkä periyttäisi muutamia ihania ominaisuuksiaan eteenpäin. Niin se on ainakin ennen tehnyt rodusta riippumatta, esimerkiksi kun Kamulle juttelee niin se vastaailee haukotuksen sekaisella "ölinällä". Ja onhan se mitä parhain esimerkki muutenkin pienelle koiranalulle. 


Tulevan pennun rotua en vielä paljasta ja voihan vielä ollakin, ettei kaikki mene niinkuin on suunnitellut. Kävin kuitenkin hetki sitten tutustumassa kasvattajaan ja hänen koiriinsa. Tulevan pentueen emä ja emän emä ottivat minut sellaisella ylitsevuotavalla rakkaudella vastaan, etten ole sellaista ennen saanutkaan tämän rodun edustajilta. Kerrassaan ihana ensitapaaminen. Myös pentujen "eno" oli paikalla ja häneen rakastuin kyllä ihan ensisilmäyksellä.  Nuori pari vuotias herra hyppäsi syliini hetkeäkään empimättä ja olisi voinut olla rapsuteltavana vaikka maailman loppuun saakka, tuoden toki aina välillä kallisarvoisia aarteitaan (keppejä ja risuja) minulle esiteltäväksi.

Tämä tuleva perheenjäsen ei ole mikään näyttelykoira vaan "sekalinjainen" ja puhtaasti luonne ja harrastusominaisuudet edellä "toteutettu". Emä on käyttövalio ja isäkin harrastuskoirana toimiva tervepäinen ja kroppainen herrakoira, joka on täyttänyt jo kunnioitettavan 11-vuoden iän. Tässä rotuvalintaani tehdessä jouduin puntaroimaan paljon omia vaatimuksiani ja samalla kuuntelemaan myös miehen toiveita. Koira tulee olemaan kuitenkin meidän molempien vastuulla ja molempien on pidettävä siitä ihan yhtälailla. Aktiivisen elämäntavan pentu tulee jokatapauksessa saamaan, niin harrastuksissa kuin lenkkipoluilla, joten terveys ja luonne olivat nyt minulla ne kulmakivet.

Tietenkään en omista kristallipalloa, joten tulevaa en voi ennustaa, mutta toivon saavani pitkäikäisen ja terveen koiran. Kasvattajan kanssa asumme sen verran lähekkäin, että pystyn vaikuttamaan pennun valintaan merkittävästi. Tämä oli myös yksi positiivisimmista asioista, joita tämän kyseisen pentueen valintaan liittyi. Toivotaan nyt parasta nöyrin ja avoimin mielin.

Uros pennulle sopivia nimiä saa ehdottaa :)

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Viimeinen kuukausi pääsykokeeseen



Vaikka täysipäiväistä lukemista on nyt takana melkein neljä kuukautta, ei urakka tunnu yhtään sen helpommalta. Päinvastoin, jonkinmoista turnausväsymystä alkaa olla ilmoilla. Oma pääkoppa ei ole pysynyt valitettavasti tässä viimeisessä haussa niin hyvin mukana kun olisin toivonut. Se kuuluisa motivaatio ja tahdonvoima on vähäisempää kuin aiemmin. Fysiikka mörkö on istunut hartioillani Mafyn tavoite 2 tehtävistä saakka. Törmään vain koko ajan ajatukseen siitä, etten opi tätä ainetta tarpeeksi hyvälle tasolle ennen toukokuun puoliväliä. Minulta vaan puuttuu se jonkinlainen fysiikka järki, jota tässä touhussa kaivataan.

Viikkoni ovat olleet täydet 40 tuntia opiskelua plus harjoituskokeet sieltä tammikuulta saakka. Onneksi olen pystynyt pyhittämään suurimmaksi osaksi nyt viikonloput levolle ja muulle tekemiselle. Se on auttanut jaksamaan.

Ajatukseni siirtyvät väkisinkin edessä siintävään vapauteen olla lukematta. Olen alkanut tyytyä ajatuksissani vähempään ja jotenkin suojellut itseäni siltä pettymykseltä jo saattaa taas olla edessä. Olen miettinyt että elämää on ihan samalla tavoin senkin jälkeen, vaikken vieläkään kouluun pääsisi.

Harjoituskokeet eivät ole menneet toivotulla tavalla. Vaikka kehitystä omaan tasoon on tullut, myös muiden taso on noussut kovaa tahtia. Niin raakaa peliä kun se onkin, on vain oltava parempi kuin muut päästääkseen tavoitteeseensa. Sadan pisteen raja ei minulla ole mennyt vielä kertaakaan läpi ja se on kyllä vähimmäinen tavoitteeni tällä hetkellä. Kokeita vaan ei ole kuin se kaksi jäljellä.

Itse pääsykoehan on myös ripaus tuuria, millainen koe sieltä sitten sattuukaan tulemaan. Toivoa ei tulisi heittää koskaan liian aikaisin, joten nyt yritän keskittyä mentaalipuolen kasaamiseen ja jatkan samaa tahtia. Fysiikan osalta työtunnit ovat reilusti yli tavoitteen ja siinä pysytään loppuun asti. Kaikki oppiminen vielä loppuakin kohti on lähemmäs sitä tulosta, johon viimeinen yritys minut kantaa.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Robotti-imureiden salainen maailma


Tämän kevään ja kesän aikana tutustumme erilaisiin eläintalouden pikku kotiapulaisiin, nimittäin robotti-imureihin! 

Mitä olet aina halunnut tietää robotti-imureista? Mietityttääkö kalliin laitteen hankinta? Mitäpä jos se ei olekaan käytännössä toimiva? Entäs kynnykset ja paksut matot? Mikä olisi paras malli?
Nyt testataan laitteet nimenomaan siellä käytännössä koirankarvojen äärellä! Jätä kysymyksesi tai testausideasi kommentteihin, me toteutamme ne!

Yhteistyössä suomalaisen Robokeskus Oy:n kanssa.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Hoitolainen ja kontrolliultra



Meillä on nyt kohta viikon verran ollut hoidossa Kamun seuralaisena nuori (11kk) dobermanni narttu, joka on meidän treeniryhmän kouluttajan oma kasvatti. Neiti on ollut pitämässä Kamulle vähän seuraa ja samalla minäkin olen saanut tutustua rotuun ja touhuta vetojuttuja tuollaisen nuorikon kanssa.

Dobberi on ollut kyllä varsin erilainen kuin paimen, ainakin näin viikon kokemuksella. Sanoisinko, että hetki meni kyllä miettiessä että onko sillä kaikki muumit laaksossa? Sitä kun on tottunut että paimen on jotenkin sellainen "älyllinen" olento joka palvoo ihmistään niin tuollainen hessu hopo tuntuu vähän oudolta tässä vaiheessa. 😆

Neiti Kirahvi (jalkoja on vaikka muille jakaa!) on aivoja vaativaa touhua ja se on kyllä näkynyt vireystasossa. Muutaman hajuerottelutreenin jälkeen unta maistui monta tuntia putkeen. Fyysisesti tämä pentu on hyvä kuntoinen mutta henkisen puolen harjoitteet saavat kyllä patterit finaaliin hyvin nopeasti. 





Torstaina kävimme Kamun kanssa jälleen työpaikalla katsomassa rakon tilannetta. Vointi on ollut erinomainen kipulääkityksellä ja pissa on kulkenut ihan hyvin. Helpotuksekseni kasvain näytti aika samanlaiselta kuin reilu pari viikkoakin sitten, joten mitään äärimmäisen nopeaa kasua ei ollut tapahtunut. Nyt jatketaan kipulääkkeellä ja kontrolloidaan taas toukokuun puolivälissä tilannetta.

Samalla reissulla Kamu pääsi kiropraktiseen käsittelyyn ja siltä avattiin lannerangan ja lapojen lukkoja. Ilmeisesti pissavaivat olivat saaneet lannerangan alueen todela jumiin, sillä sieltä löytyi useampi kohta joka vaati käsittelyä. Tyttö koira oli koko hoitotoimenpiteen ajna mukana ja otti päikkärit lattialla Kamun nauttiessa käsittelystä. Lopulta kun kaikki oli ohi, Kamu nousi ylös ja rapsutteli itseään hetken. Sitten se pomppasi pystyyn ja alkoi haastamaan ensikertaa pentua leikkiin! En ollut uskoa silmiään, sillä Kamu ei tosiaankaan leiki kenenkään kanssa.


keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Murheellisten laulujen maa


Olin vasta vuoden alussa tehnyt lopullisen päätöksen Rokin suhteen. Luovuttanut ja ajatellut asiaa koiran kannalta parhaalla tavalla. Olin tehnyt ja kokeillut kaiken osaamani, joten siinä kohtaa tunsin olevani hieman itsekäs luodessani kaavaa/tavoitetta johon koiran olisi pitänyt istua minun kanssani. Alkuvuodesta Roki jäi sairauslomalle vetotreeneistäkin, koska tassujen nuoleminen sai sen ontumaan vuoroin vasenta etusta tai okeaa takajalkaa. Päätin, etten voi harrastaa terveyden kustannuksella, se on vain väärin.

Niinpä Kamu pääsi pitkän tauon jälkeen (jos juoksulenkkejä ei lasketa) ihan oikeisiin vetotreeneihin ja kylläpä vaan kaikki sujui kuin vanhasta muistista. Suunnat ja jopa ohitukset onnistuivat ja pappa koira oli elämänsä kunnossa. Siellä mentiin suksien ja kelkan kanssa ihan sata lasissa. Koira nautti.

Lopulta Roki lähti uuteen kotiin. Se on pärjännyt siellä hienosti omakotitalossa toisen koiran kaverina ja kuulemani mukaan tassujen nuolemistakaan ei ole ollut enää. En tiedä olisiko tilanne ollut meillä toinen, jos asuinympäristömme olisi erilainen. Tiedäpä sitä, mutta päätös tuntui oikealta.

Arki yhden koiran kanssa tuntui helpolta. Olin varautunut, että Rokin lähteminen olisi ollut minulle vaikeampaa, mutta olo oli jotenkin levollinen. Kamun kanssa kaikki sujui ja oli ihana nähdä, miten leikkisä ja elämäniloinen siitä tuli, kun pääsi tekemään minun kanssani enemmän.


Viime keskiviikkona kaikki mureni. Aamun herätys oli yllätävä, vastassamme oli hädissään oleva koira. Pissaa tippui alle ja ulos mentäessä koira oli tukossa. Se yritti pissata metrin välein ja sai aikaan vain muutaman tipan kerrallaan. Olin huolissani, vaikka pissaongelmaa on ollut ajoittain aiemminkin. Kamua on ultrattu ja tutkittu, mutta mitään selittävää syytä ei ole löytynyt.

Hetken kuluttua olimme työpaikallani ja Kamu tutkittaisiin jälleen. Rakon palpaatiossa kaikki pissa lähti tulemaan ja sitä tulikin sitten ihan runsaasti tutkimushuoneen lattialle. Veriarvot olivat kaikki ok, joten seuraavaksi siirryttiin ultraamaan sisäelimiä.

Ultra-anturin skannatessa rakkoa näin sen itsekin. Kukaan ei sanonut mitään, mutta näin sen kyynelten täyttäessä silmäni: kasvain. Kurkkuani kuristi. Rakon seinämä oli paksuuntunut ja virtsaputken suulla kellui miltein kolme senttinen massa. Ammattini puolesta tiedän, että rakkokasvaimen diagnoosista alkaa niin sanottu lähtölaskenta ja tottakai ajattelin pahinta mahdollista.

Se päivä meni itkiessä uutista ja sitä todellisuutta, että nämä ovat Kamun viimeisiä hetkiä. Olin miltein luovuttamassa jo samalla reissulla, mutta eläinlääkärimme puhui minut kokeilemaan meloksikaamia (tulehduskipulääke). Useat rakkokasvainkoirat elelevät vielä jonkun tovin kipulääkityksellä ihan hyvää koiranelämää ja on joitakin tutkimuksia, joissa on meloksikaamin on todettu hidastavan kasvaimen kehittymistä. 


Viikko tapahtuneen jälkeen olen tyytyväinen ja onnellinen, että lähdin kokeilemaan tulehduskipulääkettä. Muutama tunti ensimmäisen kipulääkkeen antamisesta Kamu sai pissattua jälleen normaalisti. Määrät olivat normaalit ja suihku ihan hyvä. Tuntui kuin joku valtava painolasti olisi tippunut harteiltani. Ensi viikolla on kontrolliultra ja katsotaan onko mitään muutosta rakossa tapahtunut ja samalla Kamu käy kiropraktikolla.

Toivon koko sydämestäni, että saan pitää tuon koiran vielä luonamme. Se saa elää parasta elämäänsä loppuun asti, ilman että sen tarvitsee kärsiä ollenkaan. Kamu lähtee ajan tullessa vaikkapa sitten saappaat jalassa, sillä sen olen velkaa tälle maailman parhaalle koiralle. Nyt mennään päivä kerrallaan ja nautitaan alkavasta keväästä.

💙KAMU💙

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kisatuloksia Imatralta ja sertijahdista

Amokin kanssa lähdössä kympille Virpiniemessä. Kiitos kuvasta Katri Loukusa

Minulla on takanani nyt elämäni ensimmäiset koirahiihtokilpailut. Tänä talvena olen hiihtänyt reilun sata kilometriä alkaen tammikuusta ja kun oikein mietin, niin en ole koskaa mennyt oikealla kisakoiralla suksien kanssa. Omien koirien kanssa on tullut sävellettyä milloin mitäkin vetohommiin liittyvää, mutta nyt minulla on ollut kyllä edessäni oikea opetusmestari. 

Imatran rotumestaruuskilpailut olivat minun ja Amokin yhteisen kilpailu-uran ensimmäinen koitos. Kuten jo aiemmin kirjoittelin, että viimeistelytreenit eivät tosiaan menneet ihan putkeen. Tämä näkyi selkeästi koiran ja minun välisessä yhteistyössä Imatran laduilla. Vanha konkari varmisteli ja auttoi minua suksien hallinnassa ja varmisti ehyen suorituksen ihan sata prosenttisesti. Mikäpäs sen parempi aloitus kisajännityksen vallitessa kun hyvä kokonainen suoritus. Aikamme oli pikkuisen yli 12,5minuuttia ja sijoitus 6/8.

Seuraavana perjantaina olimmekin jo matkalla Haukiputaalle, jossa Virpiniemen valjakkohiihdot järjestettiin. Tässä kisassa matka oli 10km ja kaikilla koirilla (vaaditaan yli viisi osallistujaa ja nyt oli yhdeksän!) mahdollisuus vetosertiin. Kolmella vetosertillä (kahdelta eri kaudelta/ matka väh 10km), BH-kokeella ja näyttelyarvosanalla H koira valioituu Suomen vetovalioksi. Vetosertin saa kaikki luokkaan osallistuneet koirat, jotka tulevat maaliin 10% sisään voittaja koirakon ajasta.

Kymmenen kilometriä on oikeasti jo haastava matka tälläiselle vasta-alkajalle ja koirallekin huonon hiihtäjän kanssa. Siinä saa paiskia töitä ihan oikeasti. Eipä aikaakaan kun huomasin olevani jo liinan perässä tuulessa ja tuiskussa. Tällä kertaa Amok paineli korvat tötteröllä ja tuntui luottavan tasapainooni paremmin. Muutaman ensimmäisen mutkan jälkeen kannustin  sitä haastavasti että "anna mennä vaan kyllä täältä tullaan". Koira tuntui ottavan vaan isompaa vaihdetta silmään ja latu alkoi vilistä jalkojen alla kovaa tahtia.

Kuva: Katri Loukusa
Kohta huomasin kyltin jossa kerrottiin seitsemän kilometrin hujahtaneen jo taakse. Kannustin koiraa maaliin ja aloin hiihtämään sen minkä kintuistani irti sain. Lopussa olisi vielä suurimmat mäet ja niissä mitattiin niin koiran kuin hiihtäjänkin maitohappokestävyyttä. Suureksi ihmetyksekseni sain näköyhteyden ennen kahdeksaa kilometriä minuutin meidän edelle lähteneeseen koirakkoon. Sisälläni roihahti joku vara-energia ja samalla tunsin Amokinkin kiihdyttävän askeliaan. Siinä sitä sitten otettiin ensimmäinen ohitus ja paineltiin kohti viimeistä miltein pystysuorana nousevaa mäkeä kohti.

Mäessä Amok katsoi yleisöön jo siihen malliin, että olisi voinut jo mennä palkalle. Kannustuksesta se kuitenkin jatkoi kuuliaisena, mutta mäen jyrketessä se vilkaisi minua taakseen kysyvästi. En tuntenut omia jalkojani enää kunnolla ja korvissa kohisi, rukoilin koiraa auttamaan minua tässä viimeisessä puristuksessa. Onnekseni Amok päätti käyttää viimeisen turbovaihteensa ja kiskoi minut vielä mukanaan viimeiseen loppukiriin.

Maaliviivalla oli hiljaista, mutta minä kannustin koiraa. Se oli tehnyt aivan mielettömän työn kanssani ja antanut kaikkensa. Luottanut minuun ja toiminut 100%:sti yhteistyön eteen. En ole ennen tuntenut näin suurta yhteyttä ja luottamusta koiran ja ohjaajan välillä. Tunne siellä mäessä ja maaliviivalla roikkuessani koiran kaulassa saa ihoni vieläkin kananlihalle.

Tulosten ratketessa olin äärimmäisen tyytyväinen neljänteen sijaamme ja vetosertiin! Tavoite oli saavutettu ja mikä parhainta, olin täydellisen tyytyväinen siihen flow-tilaan, joka meillä tällä kertaa Amokin kanssa radalla oli. Aivan mahtavaa!

Arvostan ja olen suuresti kiitollinen Heidille näin upean eläimen luottamisesta käsiini. Jos kaikki menee hyvin ja ollaan kakki kunnossa ensi talvena, lähden enemmän kuin mielelläni kokeilemaan Amokille sitä viimeistä valionarvoon vaadittavaa sertiä.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Viimeinen harjoitus ennen kisoja



Hulluuksissani olen lupautunut hiihtämään meidän kouluttajan dobberi nartulla tulevana sunnuntaina Imatralla SDY:n vetomestaruuksissa. Ensimmäisen kisailmottautumisen olisi voinut laittaa tosiaan vielä vahingon tai jonkun muun sattuman piikkiin, mutta löysin itseni hetki sitten virkusta uudemman kerran näppäilemässä ruudulle Amokin tuttua rekisterinumeroa jälleen. Niin että ei riittänyt lähteä vain vitosen verran naurattamaan katsojia, vaan ihan kympille ilmotit?

No näin pääsi käymään ja nyt tässä suksitaan parin viikon sisään kahdet kisat. Onnekseni minulla on kisaparina tosiaan tuo reilu viisi vuotias rouva, joka tasan tietää mitä tekee. Amokista on alkanut mudostua minulle tosiaan sellainen kumppani, joka osaa jo lukea minua. Niin hassulta kun se kuulostaa, se menee meillä juurikin näin päin. Amok on varma menijä, mutta ei anna mitään ilmaiseksi. Koira lukee mielentiloja ja sitä kuskin fiilistä kuin avointa kirjaa. Alkuun sen tuli oppia juoksemaan mutkat ja radan vaikeat kohdat minulle helpoksi, eikä se tehnyt sitä jos en luottanut siihen täysin ja ollut itsekin sellainen "palo silmissä".

Nyt ollaan saatu yhteistyö sujumaan siihen malliin, että luotan ohjata Amokia tuntemattomillakin urilla ja tiedän, että se menee juuri sinne minne käsketään. Menee vieläpä parhaansa mukaan niin, että minä pysyisin pystyssä ja pystyisin auttamaan sitä parhaani mukaan.

Heikoin lenkki tässä yhtälössä vaan on se, etten osaa hiihtää. Lapsuuden liikuntatunnit ja hippohiihdot ovat olleet aina sangen vastenmielinen kokemus ja tekniikka on ollut lähinnä kanan lentoa muistuttavaa räpiköintiä. Nyt aikuisiällä hiihtäminen ei ole ollut yhtään sen kummempaa, oikeastaan on vielä vaikeampaa yrittää muuttaa jotain liikerataa tai tahtia.

Eiliset kisatreenit menivät osaltani aivan penkin alle, en pysynyt pystyssä sitten yhtään. Kokeilin minulle vieraita (helvetin hyvin luistavia) suksia, jotka sitten menivätkin omia menojaan lähes joka mutkassa. Oma mielialani alkoi taipua pettymyksen puolelle jossain vaiheessa ja silloin koin myös sen, että tuo musta tulisielu lopetti taistelunsa samaan aikaan. Aivan kuin vetoliina olisi yhdistänyt meidän korvienvälimme!

Minusta ei tässä muutamassa yössä tehdä mitään Iivo Niskasta, mutta sen päätin, että kovalla tahdolla tullaan maaliin vaikka ilman sauvoja! Annan koiralle mahdollisuuden antaa parastaan ja sen pystyn tekemään vain sillä tahdonvoimalla ja palolla viedä meidän tiimi maaliin kunnialla. 

tiistai 12. helmikuuta 2019

Siedätä koirasi ovikellon ääneen


2019 on hyvää vauhtia käynnissä ja pitkästä aikaa sain järjestettyä aikaa kuvata lukijoille uuden videon, jossa käsitellään ovikellon äänelle ehdollistamista. Olen liittänyt ääneen myös käytöksen, jossa koira äänen kuultuaan hakeutuu alustalle maate. 


torstai 24. tammikuuta 2019

B-pennut 3-vuotta


Jälleen on kulunut vuosi siitä ikimuistoisesta hetkestä, kun Kamun ja Giran valkoiset salmiakkitassut syntyivät tähän maailmaan. Näiden kolmen vuoden aikana olen saanut myötäelää niin monessa ikimuistoisessa hetkessä ja olla mukanakin osassa. Pentue on ollut mielestäni niin onnistunut kuin toivoin ja uskon ihan jokaisen tämän pentueen koiranomistajan ajattelevan koirastaan samoin.

Kulunut vuosi oli testitulosten suhteen kovin jännittävä, sillä olimme kuuden pennun voimin Kuopiossa katselemassa jännityksellä virallista arviointia siitä korvien välistä. Tulevana vuonna luulen, että saadaan lisää harrastuspuolen tuloksiakin, sillä sivusta seuranneena näyttää monella pennuista olevan BH kuviot aika hyvin hanskassa.

Paljon onnea siis Devoted One`s B-pennut!
 

 




lauantai 12. tammikuuta 2019

Valjakkohommia


Rokilla on nyt takana neljät ohjatut vetotreenit. Kun järjellä ajattelee, niin eihän tuossa ajassa ihan älyttömästi ehdi kehittyä koiralla, joka ei ole kolmeen ikävuoteensa nähden tätä hommaa tehnyt kauheasti. Ollaan ehkä hieman malttamattomana testattu, kuinka se pojan kantti kestäisi juosta kärjessä tai vähän pidempää matkaa toisen perässä. Ei hyvä idea, sillä koiralla on vielä täysin hakusessa se, mitä ja miksi se on tekemässä.

Valjakkolajeihin soveltuu parhaiten koira, jolla on vahvat hermot, rautainen itsevarmuus, saalisvietti ja vahva into tehdä töitä ohjaajan kanssa. Pysähtyessäni miettimään Rokia tällä hetkellä ja verraten edellä mainitsemiini ominaisuuksiin, tekisi mieleni luovuttaa samalta istumalta. Tämä ajatus rassaa minua ihan älyttömästi. Aina ja iankaikkisesti ensimmäiset ajatukseni ovat tuon koiran puutteet: huonot hermot ja puutteellinen itsevarmuus. Tottakai nämä asiat pitää tiedostaa (jos ei tiedosta niin on kyllä jo aivokuollut), mutta pitääkö niiden aina olla ne ensimmäiset asiat mitkä harrastuksissa ja tekemisissä esiin tulee?

Vastaan nyt itselleni että valitettavasti kyllä pitää. Hermot ja itsevarmuus pitää koiran kasassa kaikessa sille uudessa ja vähänkin kuormittavassa tilanteessa. Niinpä hermorakenteen lujuus tulee esille harrastuskoiran kanssa vähän väliä, jos poistutaan yhtään sieltä omalta mukavuusalueelta. Eli toisinsanoen jos poistutaan ns "omalta kotipihalta" pahimmassa tapauksessa.

Rokin kanssa on tehty valtavasti töitä kaiken suhteen ja se on saanut paljon kuormitusta erilaisissa tilanteissa. Ei olla jääty niin sanotusti tuleen makaamaan, vaan oikeasti tehty ja kokeiltu löytyisikö meille se jokin yhteinen juttu mitä tehdä. Se on todella fyysinen koira, mutta sitä haittaa "vilkkaan mielikuvituksen" syndrooma. Keskittymiskyky on kuin ADHD diagnoosin saaneella lapsella, joka pomppii karkki- ja lelukaupassa. Ajatuksen juoksu kolmen minuutin aikana valjakkotreeneissä menee Rokilla näin:" Ai mamma sulla on jotkut sukset? Ai sauvatkin? Hau hau voinko päästä menemään. Oi tuolla on koira! Jahtaan sitä! Oho, mikä täällä maassa haisee? Ainiin maalissa on palkka!"

Nyt kun tuon kaiken energian, mikä menee milloin mihinkin turhaan, saisi focusoitua siihen maaliin juoksemiseen palkalle, niin mentäis varmaan aika lujaa. Meistä on hiottava kokonaisuus joka pelaa samaan maaliin. Koira ja ohjaaja, jotka molemmat tietävät mitä tekevät. Meidän kohdalla se vaatii paljon toistoa, rautalankaa ja vähän kuriakin. Mutta onnistuessaan meillä on superkivaa!

Rokista näkee, että tässä on sille sopivaa tekemistä, joka kuormittaa sitä tarpeeksi fyysisesti ja henkisesti. Fyysinen rasitus on auttanut sitä rentoutumaan myös mieleltään. Aiemmissa lajeissa olen huomannut sen kuormittuvan henkisesti paljon, mutta fyysinen kuormitus on ollut pienempää. Sen seurauksena minulla on ollut hihnalenkeillä fyysisessä energiassaan poukkoileva koira, joka on henkisesti väsynyt. Sellaisessa tilassa se mielikuvitus laukkaa turhan lujaa.

Tie tässä lajissa ei tule olemaan helppo, mutta sitäkin opettavaisempi meille molemmille.


Kamun kanssa on edelleen jatkettu canicross tyylisiä lenkkejä. Minun kanssani koira tekee vetolenkkejä ja mies menee enemmän vapaaseen tyyliin. Molemmat tykätään mennä Kamun kanssa juosten kun ohitukset ja hallinta sujuu hyvin. Kohta 10-vuotias koira jaksaa vielä mennä hyvällä draivilla ja nauttii yhteisistä hetkistä ilman kakaraa ihan täysin siemauksin.