18.12.2016

MEJÄn alkeita


Loppuviikolla flunssaoireet alkoivat näkyä voinnissani ja kurkku oli kuin hiekkapaperia. Torstai iltana minulle nousi kuume ja käytännössä vain nukuin vuorokauden yhtä jaksoisesti. Jännä homma miten tuollainen kuumeilu voikaan vetää niin huonovointiseksi. Kaikesta huolimatta oli ihana huomata miten rauhassa Rokikin oli vaikka ei juuri päässyt ulos kuin pissalle äkkiä ja sitten emäntä oli taas sängyn pohjalla.

Lauantaina olo alkoi olla jo parempi eikä kuumetta enää ollut. Olen todella huono lepäilemään ja siksi flunssa yleensä ottaakin vähän takapakkia. Olin ostanut jääkaappiin sulamaan naudan verta joku päivä sitten ja se kuumotteli kovasti metsään kävelemään verijälkeä. Muistelin tehneeni sitä noin neljä vuotta sitten viimeksi ihan kokeilumielessä Kamulle.

Sää oli mitä ihanin ja iloitsin jälleen kerran uuden kotimme sijaintia. Vaikka ollaan ihan kaupungissa niin silti kotimme pihasta lähtee ihanat lenkkipolut metsineen. Ainoa miinus tavallisen jäljen kannalta on se, että ihmisiä ja koiria kulkee metsässä niin paljon sekottamassa hajuja. Tästä syystä verijälki voisikin olla uusi arjen piriste koirille ja minulle kaiken muun ohessa.



Lähdin tekemään ensin Kamun jäljen jotta se saisi rauhassa vanhettua sillä aikaa kun teen ja ajan Rokin jäljen. Mukana minulla oli kostutettu pesusieni, lankaa, verta ja loppupalkaksi sulatettu kalkkunankaula. Olin lueskellut vähän netistä miten oikea mejä-jälki tehdään ja sovelsin lukemaani nyt metsässä. Aloitin tutun suuren kiven juurelta kaatamalla verta sienelle ja samalla jättäen alkumakauksen sammalikkoon. Siitä lähdin sitten vain reippaasti kulkemaan pitkin metsää verinen sieni pomppien narunpäässä perässäni. Metsään oli satanut hieman lunta ja maasto oli suhteellisen helppokulkuista. Noin puoleenväliin tein jälleen makauksen ja kaadoin sienen päälle tilkan verta. Lopuksi tein yhden kulman ja kuljetin sientä yli metsässä kulkevien polkujen. Ajattelin jo mielessäni polkujen tuovan vähän haastetta jäljelle, sillä niitä pitkin metsässä kulki päivittäin paljon porukkaa. Loppujen lopuksi laskeskelin Kamun jäljelle pituutta noin kilometrin.

Ensimmäisenä jäljestysvuorossa oli Roki. Olin tehnyt metsään sille suhteellisen selkeän jäljen yhdellä makauksella ja loppupalkkana myöskin kalkkunankaula. Emme ole juurikaan Rokin kanssa jälkeä tehneet niin ajattelin aloittaa ihan helpohkoilla noin 250m suoralla ja melko tuoreella jäljellä.

Heti metsään päästyämme huomasin miten valjaiden näkeminen sai nuorenkin pojan nenän käymään heti. Hyvin on molemmat koirat ehdollistuneet valjaiden tarkoittavan nenähommia! Samoiten kuin Kamulle, aion opettaa vihjesanalla "jälki" koiralle sen että nyt ollaan metsässä jäljestämässä eikä esimerkiksi etsimässä esineitä tai ukkoja. Minusta se on selkeää koiralle jonka kanssa harrastetaan useita eri lajeja.

 Roki lähti jäljelle oikein tomerana mutta rauhallisesti. Jonkin aikaa se ensin haisteli verta ja vähän lipaisi kielelläänkin että mitähän tämä touhu mahtaa tarkoittaa. Aloitin Rokin kanssa myös tuttuun tapaan hyvin itsenäisen ja vapaan työskentelyn. Annoin koiralle rauhallisesti itsevarmuutta seuraten sitä liina sopivalla tuntumalla aina kun se työskenteli tarkasti ja määrätietoisesti. Hajutyöskentelyssä rohkaisen koiraa aina itsenäiseen ja varmaan työmotivaatioon, en auta äänellä enkä eleillä. Koiran on opittava, että hajuaisti on koiran vahvuus ja ohjaaja tuee luottavaisin mielin perässä kun homman juoni on selvä.

Yllättävän vähän Roki edes yritti hakea minulta apua. Muutamaa pysähdystä lukuunottamatta se eteni hyvin. Haasteena Rokille näytti olevan polulla kulkeneen koiran jäljet. Hajuerottelu kummitteli pojalla mielessä ja siinä se iloisesti merkkasi minulle kohdan missä jäljet olivat selkeästi piirtyneet lumeen. Ei siinä auttanut muu kuin odottaa että koira muistaa taas millä jäljellä oltiinkaan. Hienosti sitten päästiin yhden makuun kautta loppuun saakka jossa penska veti nassuunsa kalkkunankaulan hirmuista kyytiä.



Kamu pääsi jäljestämään melkein kaksi tuntia vanhaa jäälkeä. Hyvin oli tämäkin homma muistissa kun liikkeelle lähdettiin hyvin varmoin elkein. Parhaani mukaan yritin välillä kuvata koiran touhua mutta se oli hieman haasteellista hyvin ripeän tahdin takia. Kamu ei juuri välittänyt vaikka jälki kiemurteli välillä pitkin vilkkaita lenkkipolkuja ja välillä milloin missäkin pusikossa.

Ensimmäisen makuunkin se ilmaisi hyvin tarkkaan haistellen ja tutkien vaikka muuten jäljellä pitikin kovaa kiirettä. Kamun ongelma onkin juuri tuo vauhti jäljellä. Normaalisti en pidä sillä kovin motivivaa loppupalkkaa, koska alkaa kiirehtiä palkan toivossa liikaa. Verijäljelläkin huomasin koiran ottavan vainua aika kaukaa lopussa olevasta kaadosta ja askel vaan piteni sinne päin. Luulen että minun täytyy alkaa arvottamaan makuu paikkoja enemmän jottei vauhti kiihdy turhan kovaksi. 


























Jos lukijoilta löytyy hyviä vinkkejä verijäljelle niin otan mielelläni vastaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätäthän asiallisen kommentin?