maanantai 15. huhtikuuta 2019

Viimeinen kuukausi pääsykokeeseen



Vaikka täysipäiväistä lukemista on nyt takana melkein neljä kuukautta, ei urakka tunnu yhtään sen helpommalta. Päinvastoin, jonkinmoista turnausväsymystä alkaa olla ilmoilla. Oma pääkoppa ei ole pysynyt valitettavasti tässä viimeisessä haussa niin hyvin mukana kun olisin toivonut. Se kuuluisa motivaatio ja tahdonvoima on vähäisempää kuin aiemmin. Fysiikka mörkö on istunut hartioillani Mafyn tavoite 2 tehtävistä saakka. Törmään vain koko ajan ajatukseen siitä, etten opi tätä ainetta tarpeeksi hyvälle tasolle ennen toukokuun puoliväliä. Minulta vaan puuttuu se jonkinlainen fysiikka järki, jota tässä touhussa kaivataan.

Viikkoni ovat olleet täydet 40 tuntia opiskelua plus harjoituskokeet sieltä tammikuulta saakka. Onneksi olen pystynyt pyhittämään suurimmaksi osaksi nyt viikonloput levolle ja muulle tekemiselle. Se on auttanut jaksamaan.

Ajatukseni siirtyvät väkisinkin edessä siintävään vapauteen olla lukematta. Olen alkanut tyytyä ajatuksissani vähempään ja jotenkin suojellut itseäni siltä pettymykseltä jo saattaa taas olla edessä. Olen miettinyt että elämää on ihan samalla tavoin senkin jälkeen, vaikken vieläkään kouluun pääsisi.

Harjoituskokeet eivät ole menneet toivotulla tavalla. Vaikka kehitystä omaan tasoon on tullut, myös muiden taso on noussut kovaa tahtia. Niin raakaa peliä kun se onkin, on vain oltava parempi kuin muut päästääkseen tavoitteeseensa. Sadan pisteen raja ei minulla ole mennyt vielä kertaakaan läpi ja se on kyllä vähimmäinen tavoitteeni tällä hetkellä. Kokeita vaan ei ole kuin se kaksi jäljellä.

Itse pääsykoehan on myös ripaus tuuria, millainen koe sieltä sitten sattuukaan tulemaan. Toivoa ei tulisi heittää koskaan liian aikaisin, joten nyt yritän keskittyä mentaalipuolen kasaamiseen ja jatkan samaa tahtia. Fysiikan osalta työtunnit ovat reilusti yli tavoitteen ja siinä pysytään loppuun asti. Kaikki oppiminen vielä loppuakin kohti on lähemmäs sitä tulosta, johon viimeinen yritys minut kantaa.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Robotti-imureiden salainen maailma


Tämän kevään ja kesän aikana tutustumme erilaisiin eläintalouden pikku kotiapulaisiin, nimittäin robotti-imureihin! 

Mitä olet aina halunnut tietää robotti-imureista? Mietityttääkö kalliin laitteen hankinta? Mitäpä jos se ei olekaan käytännössä toimiva? Entäs kynnykset ja paksut matot? Mikä olisi paras malli?
Nyt testataan laitteet nimenomaan siellä käytännössä koirankarvojen äärellä! Jätä kysymyksesi tai testausideasi kommentteihin, me toteutamme ne!

Yhteistyössä suomalaisen Robokeskus Oy:n kanssa.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Hoitolainen ja kontrolliultra



Meillä on nyt kohta viikon verran ollut hoidossa Kamun seuralaisena nuori (11kk) dobermanni narttu, joka on meidän treeniryhmän kouluttajan oma kasvatti. Neiti on ollut pitämässä Kamulle vähän seuraa ja samalla minäkin olen saanut tutustua rotuun ja touhuta vetojuttuja tuollaisen nuorikon kanssa.

Dobberi on ollut kyllä varsin erilainen kuin paimen, ainakin näin viikon kokemuksella. Sanoisinko, että hetki meni kyllä miettiessä että onko sillä kaikki muumit laaksossa? Sitä kun on tottunut että paimen on jotenkin sellainen "älyllinen" olento joka palvoo ihmistään niin tuollainen hessu hopo tuntuu vähän oudolta tässä vaiheessa. 😆

Neiti Kirahvi (jalkoja on vaikka muille jakaa!) on aivoja vaativaa touhua ja se on kyllä näkynyt vireystasossa. Muutaman hajuerottelutreenin jälkeen unta maistui monta tuntia putkeen. Fyysisesti tämä pentu on hyvä kuntoinen mutta henkisen puolen harjoitteet saavat kyllä patterit finaaliin hyvin nopeasti. 





Torstaina kävimme Kamun kanssa jälleen työpaikalla katsomassa rakon tilannetta. Vointi on ollut erinomainen kipulääkityksellä ja pissa on kulkenut ihan hyvin. Helpotuksekseni kasvain näytti aika samanlaiselta kuin reilu pari viikkoakin sitten, joten mitään äärimmäisen nopeaa kasua ei ollut tapahtunut. Nyt jatketaan kipulääkkeellä ja kontrolloidaan taas toukokuun puolivälissä tilannetta.

Samalla reissulla Kamu pääsi kiropraktiseen käsittelyyn ja siltä avattiin lannerangan ja lapojen lukkoja. Ilmeisesti pissavaivat olivat saaneet lannerangan alueen todela jumiin, sillä sieltä löytyi useampi kohta joka vaati käsittelyä. Tyttö koira oli koko hoitotoimenpiteen ajna mukana ja otti päikkärit lattialla Kamun nauttiessa käsittelystä. Lopulta kun kaikki oli ohi, Kamu nousi ylös ja rapsutteli itseään hetken. Sitten se pomppasi pystyyn ja alkoi haastamaan ensikertaa pentua leikkiin! En ollut uskoa silmiään, sillä Kamu ei tosiaankaan leiki kenenkään kanssa.


keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Murheellisten laulujen maa


Olin vasta vuoden alussa tehnyt lopullisen päätöksen Rokin suhteen. Luovuttanut ja ajatellut asiaa koiran kannalta parhaalla tavalla. Olin tehnyt ja kokeillut kaiken osaamani, joten siinä kohtaa tunsin olevani hieman itsekäs luodessani kaavaa/tavoitetta johon koiran olisi pitänyt istua minun kanssani. Alkuvuodesta Roki jäi sairauslomalle vetotreeneistäkin, koska tassujen nuoleminen sai sen ontumaan vuoroin vasenta etusta tai okeaa takajalkaa. Päätin, etten voi harrastaa terveyden kustannuksella, se on vain väärin.

Niinpä Kamu pääsi pitkän tauon jälkeen (jos juoksulenkkejä ei lasketa) ihan oikeisiin vetotreeneihin ja kylläpä vaan kaikki sujui kuin vanhasta muistista. Suunnat ja jopa ohitukset onnistuivat ja pappa koira oli elämänsä kunnossa. Siellä mentiin suksien ja kelkan kanssa ihan sata lasissa. Koira nautti.

Lopulta Roki lähti uuteen kotiin. Se on pärjännyt siellä hienosti omakotitalossa toisen koiran kaverina ja kuulemani mukaan tassujen nuolemistakaan ei ole ollut enää. En tiedä olisiko tilanne ollut meillä toinen, jos asuinympäristömme olisi erilainen. Tiedäpä sitä, mutta päätös tuntui oikealta.

Arki yhden koiran kanssa tuntui helpolta. Olin varautunut, että Rokin lähteminen olisi ollut minulle vaikeampaa, mutta olo oli jotenkin levollinen. Kamun kanssa kaikki sujui ja oli ihana nähdä, miten leikkisä ja elämäniloinen siitä tuli, kun pääsi tekemään minun kanssani enemmän.


Viime keskiviikkona kaikki mureni. Aamun herätys oli yllätävä, vastassamme oli hädissään oleva koira. Pissaa tippui alle ja ulos mentäessä koira oli tukossa. Se yritti pissata metrin välein ja sai aikaan vain muutaman tipan kerrallaan. Olin huolissani, vaikka pissaongelmaa on ollut ajoittain aiemminkin. Kamua on ultrattu ja tutkittu, mutta mitään selittävää syytä ei ole löytynyt.

Hetken kuluttua olimme työpaikallani ja Kamu tutkittaisiin jälleen. Rakon palpaatiossa kaikki pissa lähti tulemaan ja sitä tulikin sitten ihan runsaasti tutkimushuoneen lattialle. Veriarvot olivat kaikki ok, joten seuraavaksi siirryttiin ultraamaan sisäelimiä.

Ultra-anturin skannatessa rakkoa näin sen itsekin. Kukaan ei sanonut mitään, mutta näin sen kyynelten täyttäessä silmäni: kasvain. Kurkkuani kuristi. Rakon seinämä oli paksuuntunut ja virtsaputken suulla kellui miltein kolme senttinen massa. Ammattini puolesta tiedän, että rakkokasvaimen diagnoosista alkaa niin sanottu lähtölaskenta ja tottakai ajattelin pahinta mahdollista.

Se päivä meni itkiessä uutista ja sitä todellisuutta, että nämä ovat Kamun viimeisiä hetkiä. Olin miltein luovuttamassa jo samalla reissulla, mutta eläinlääkärimme puhui minut kokeilemaan meloksikaamia (tulehduskipulääke). Useat rakkokasvainkoirat elelevät vielä jonkun tovin kipulääkityksellä ihan hyvää koiranelämää ja on joitakin tutkimuksia, joissa on meloksikaamin on todettu hidastavan kasvaimen kehittymistä. 


Viikko tapahtuneen jälkeen olen tyytyväinen ja onnellinen, että lähdin kokeilemaan tulehduskipulääkettä. Muutama tunti ensimmäisen kipulääkkeen antamisesta Kamu sai pissattua jälleen normaalisti. Määrät olivat normaalit ja suihku ihan hyvä. Tuntui kuin joku valtava painolasti olisi tippunut harteiltani. Ensi viikolla on kontrolliultra ja katsotaan onko mitään muutosta rakossa tapahtunut ja samalla Kamu käy kiropraktikolla.

Toivon koko sydämestäni, että saan pitää tuon koiran vielä luonamme. Se saa elää parasta elämäänsä loppuun asti, ilman että sen tarvitsee kärsiä ollenkaan. Kamu lähtee ajan tullessa vaikkapa sitten saappaat jalassa, sillä sen olen velkaa tälle maailman parhaalle koiralle. Nyt mennään päivä kerrallaan ja nautitaan alkavasta keväästä.

💙KAMU💙

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Kisatuloksia Imatralta ja sertijahdista

Amokin kanssa lähdössä kympille Virpiniemessä. Kiitos kuvasta Katri Loukusa

Minulla on takanani nyt elämäni ensimmäiset koirahiihtokilpailut. Tänä talvena olen hiihtänyt reilun sata kilometriä alkaen tammikuusta ja kun oikein mietin, niin en ole koskaa mennyt oikealla kisakoiralla suksien kanssa. Omien koirien kanssa on tullut sävellettyä milloin mitäkin vetohommiin liittyvää, mutta nyt minulla on ollut kyllä edessäni oikea opetusmestari. 

Imatran rotumestaruuskilpailut olivat minun ja Amokin yhteisen kilpailu-uran ensimmäinen koitos. Kuten jo aiemmin kirjoittelin, että viimeistelytreenit eivät tosiaan menneet ihan putkeen. Tämä näkyi selkeästi koiran ja minun välisessä yhteistyössä Imatran laduilla. Vanha konkari varmisteli ja auttoi minua suksien hallinnassa ja varmisti ehyen suorituksen ihan sata prosenttisesti. Mikäpäs sen parempi aloitus kisajännityksen vallitessa kun hyvä kokonainen suoritus. Aikamme oli pikkuisen yli 12,5minuuttia ja sijoitus 6/8.

Seuraavana perjantaina olimmekin jo matkalla Haukiputaalle, jossa Virpiniemen valjakkohiihdot järjestettiin. Tässä kisassa matka oli 10km ja kaikilla koirilla (vaaditaan yli viisi osallistujaa ja nyt oli yhdeksän!) mahdollisuus vetosertiin. Kolmella vetosertillä (kahdelta eri kaudelta/ matka väh 10km), BH-kokeella ja näyttelyarvosanalla H koira valioituu Suomen vetovalioksi. Vetosertin saa kaikki luokkaan osallistuneet koirat, jotka tulevat maaliin 10% sisään voittaja koirakon ajasta.

Kymmenen kilometriä on oikeasti jo haastava matka tälläiselle vasta-alkajalle ja koirallekin huonon hiihtäjän kanssa. Siinä saa paiskia töitä ihan oikeasti. Eipä aikaakaan kun huomasin olevani jo liinan perässä tuulessa ja tuiskussa. Tällä kertaa Amok paineli korvat tötteröllä ja tuntui luottavan tasapainooni paremmin. Muutaman ensimmäisen mutkan jälkeen kannustin  sitä haastavasti että "anna mennä vaan kyllä täältä tullaan". Koira tuntui ottavan vaan isompaa vaihdetta silmään ja latu alkoi vilistä jalkojen alla kovaa tahtia.

Kuva: Katri Loukusa
Kohta huomasin kyltin jossa kerrottiin seitsemän kilometrin hujahtaneen jo taakse. Kannustin koiraa maaliin ja aloin hiihtämään sen minkä kintuistani irti sain. Lopussa olisi vielä suurimmat mäet ja niissä mitattiin niin koiran kuin hiihtäjänkin maitohappokestävyyttä. Suureksi ihmetyksekseni sain näköyhteyden ennen kahdeksaa kilometriä minuutin meidän edelle lähteneeseen koirakkoon. Sisälläni roihahti joku vara-energia ja samalla tunsin Amokinkin kiihdyttävän askeliaan. Siinä sitä sitten otettiin ensimmäinen ohitus ja paineltiin kohti viimeistä miltein pystysuorana nousevaa mäkeä kohti.

Mäessä Amok katsoi yleisöön jo siihen malliin, että olisi voinut jo mennä palkalle. Kannustuksesta se kuitenkin jatkoi kuuliaisena, mutta mäen jyrketessä se vilkaisi minua taakseen kysyvästi. En tuntenut omia jalkojani enää kunnolla ja korvissa kohisi, rukoilin koiraa auttamaan minua tässä viimeisessä puristuksessa. Onnekseni Amok päätti käyttää viimeisen turbovaihteensa ja kiskoi minut vielä mukanaan viimeiseen loppukiriin.

Maaliviivalla oli hiljaista, mutta minä kannustin koiraa. Se oli tehnyt aivan mielettömän työn kanssani ja antanut kaikkensa. Luottanut minuun ja toiminut 100%:sti yhteistyön eteen. En ole ennen tuntenut näin suurta yhteyttä ja luottamusta koiran ja ohjaajan välillä. Tunne siellä mäessä ja maaliviivalla roikkuessani koiran kaulassa saa ihoni vieläkin kananlihalle.

Tulosten ratketessa olin äärimmäisen tyytyväinen neljänteen sijaamme ja vetosertiin! Tavoite oli saavutettu ja mikä parhainta, olin täydellisen tyytyväinen siihen flow-tilaan, joka meillä tällä kertaa Amokin kanssa radalla oli. Aivan mahtavaa!

Arvostan ja olen suuresti kiitollinen Heidille näin upean eläimen luottamisesta käsiini. Jos kaikki menee hyvin ja ollaan kakki kunnossa ensi talvena, lähden enemmän kuin mielelläni kokeilemaan Amokille sitä viimeistä valionarvoon vaadittavaa sertiä.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Viimeinen harjoitus ennen kisoja



Hulluuksissani olen lupautunut hiihtämään meidän kouluttajan dobberi nartulla tulevana sunnuntaina Imatralla SDY:n vetomestaruuksissa. Ensimmäisen kisailmottautumisen olisi voinut laittaa tosiaan vielä vahingon tai jonkun muun sattuman piikkiin, mutta löysin itseni hetki sitten virkusta uudemman kerran näppäilemässä ruudulle Amokin tuttua rekisterinumeroa jälleen. Niin että ei riittänyt lähteä vain vitosen verran naurattamaan katsojia, vaan ihan kympille ilmotit?

No näin pääsi käymään ja nyt tässä suksitaan parin viikon sisään kahdet kisat. Onnekseni minulla on kisaparina tosiaan tuo reilu viisi vuotias rouva, joka tasan tietää mitä tekee. Amokista on alkanut mudostua minulle tosiaan sellainen kumppani, joka osaa jo lukea minua. Niin hassulta kun se kuulostaa, se menee meillä juurikin näin päin. Amok on varma menijä, mutta ei anna mitään ilmaiseksi. Koira lukee mielentiloja ja sitä kuskin fiilistä kuin avointa kirjaa. Alkuun sen tuli oppia juoksemaan mutkat ja radan vaikeat kohdat minulle helpoksi, eikä se tehnyt sitä jos en luottanut siihen täysin ja ollut itsekin sellainen "palo silmissä".

Nyt ollaan saatu yhteistyö sujumaan siihen malliin, että luotan ohjata Amokia tuntemattomillakin urilla ja tiedän, että se menee juuri sinne minne käsketään. Menee vieläpä parhaansa mukaan niin, että minä pysyisin pystyssä ja pystyisin auttamaan sitä parhaani mukaan.

Heikoin lenkki tässä yhtälössä vaan on se, etten osaa hiihtää. Lapsuuden liikuntatunnit ja hippohiihdot ovat olleet aina sangen vastenmielinen kokemus ja tekniikka on ollut lähinnä kanan lentoa muistuttavaa räpiköintiä. Nyt aikuisiällä hiihtäminen ei ole ollut yhtään sen kummempaa, oikeastaan on vielä vaikeampaa yrittää muuttaa jotain liikerataa tai tahtia.

Eiliset kisatreenit menivät osaltani aivan penkin alle, en pysynyt pystyssä sitten yhtään. Kokeilin minulle vieraita (helvetin hyvin luistavia) suksia, jotka sitten menivätkin omia menojaan lähes joka mutkassa. Oma mielialani alkoi taipua pettymyksen puolelle jossain vaiheessa ja silloin koin myös sen, että tuo musta tulisielu lopetti taistelunsa samaan aikaan. Aivan kuin vetoliina olisi yhdistänyt meidän korvienvälimme!

Minusta ei tässä muutamassa yössä tehdä mitään Iivo Niskasta, mutta sen päätin, että kovalla tahdolla tullaan maaliin vaikka ilman sauvoja! Annan koiralle mahdollisuuden antaa parastaan ja sen pystyn tekemään vain sillä tahdonvoimalla ja palolla viedä meidän tiimi maaliin kunnialla.