torstai 6. kesäkuuta 2019

Pennut ovat syntyneet

Kuva Janica Nurminen

Joku on saattanut jo somen puolelta huomata, että "salailemani" rotu on nyt julkista tietoa: meille tulee sekalinjainen Belgianpaimenkoira, tervueren. Ja kuinka päädyin jälleen paimeneen, vieläpä belgialaiseen?

Edellisessä kirjoituksessani vähän avasinkin seikkoja, joiden takia meille tulee edelleen paimen, joten en lähde niitä asioita enää kertaamaan tässä sen enempää. Tätä muunnosta voisin silti vähän avata: olen aina pitänyt belgeissä mustista ja sellaista vähän haaveilin jälleen kun rotu taas mieleeni tuli. Tuttuni mustalle nartulle oli suunniteltu pentuetta tälle keväälle ja mielenkiintoni heräsi yhdistelmän nähtyäni. Siinä olisi ollut sellainen narttu, josta olisin pennun halunnut. Kuitenkin asiat menivät kurjasti ja niitä pentuja ei koskaan saatu, mutta sain hyvän vinkin tästä kyseisestä kasvattajasta.

Tulevan yhdistelmän sukutaulua tutkiessani huomasin pitäväni siitä kovasti. Näyttöä terveydestä ja käyttöominaisuuksista, vanhemmat makuuni tarpeeksi "aikuiset", jälkeläisnäyttöä uroksen puolelta ja suvun malinoistausta herätti minussa kiinnostusta.

Useammat ovat sanoneet, että mikset ota malikkaa, kävisi kuulemma "tarpeisiini". Mutta kun ei vaan miellytä silmääni, niin en osaa jotenkin kuvitella sellaista omistavani. Ja jotenkin siinä on se pieni pelko, että onko malikassa vähän liikaa viettiä ja voimaa minulle? Ehkä ei, mutta silti se jokin on puuttunut siitä ajatuksesta.Valkkaria en jotenkin pysty edes ajattelemaan nyt, kun tiedän etten saa toista Kamun kaltaista.

Kuva Janica Nurminen

Tässä pentueessa ihastuin kyllä ensitapaamisella tähän aivan valtavan avoimeen ja ystävälliseen emään (Koiranet). En ollut vielä kasvattajan luokse mennessäni ollenkaan varma, olisiko tällainen "ruskeabelgi" nyt ollenkaan se oikea vaihtoehto. Illan mittaan minulle kuitenkin tuli hyvin vahva tunne että valinta voisi olla hyvä. Kasvattajan koirat tekivät suuren vaikutuksen niin avoimella luonteellaan ja pennut syntyisivät tässä lyhyen matkan päässä. Pentujen mummo hurmasi minut kyllä niin mahtavalla ihmisiä rakastavalla luonteellaan, että melkein otin sen mukaani poislähtiessäni.

IP on pentujen emän kutsumanimi, joka juontaa juurensa jo sen pentuajoista, jolloin "työnimi" oli ollut "Iso Punainen". Kyllähän se on aika varmaa, että jos pentua seitsemän viikkoa sillä kutsut, niin nimeksihän se jää.  Iippa on aina ollut terve ja sen kanssa on harrastettu monipuolisesti niin agilityä kuin palveluskoiralajeja ja se on myös Suomen käyttövalio viestiltä. Mamma koira on ollut myös hyvin koirasosiaalinen, rautamahainen ja kaikinpuolin helppo koira arjessa.

Kuva Roosa Tanhuanpää

Pentueen isäksi valikoitui Bogdan (Koiranet), tuttujen kesken Tenho. Janica oli kertomansa mukaan nähnyt uroksen aikoinaan jossain leirillä hakumetsässä ja todennut uroksen työskentelyn nähdessään, että tässä olisi sellainen uros jota hän haluaisi joskus käyttää. Tenho on omistajansa sanoin voimakastahtoinen, korkea viettivoimainen työmyyrä, joka rakastaa kaikkia ihmisiä avoimesti ja kaikissa tilanteissa. Tenho on ollut terve ja periyttänyt hyviä ominaisuuksiaan myös jälkeläisilleen. Urosvalinnassa itse pidän kovasti hieman vanhemmista herrasmiehistä, joista jo näkee hyvin millainen sen oma terveyshistoria on ollut ja millaisia sen jälkeläisistä onkaan kasvanut.

Tenhon kuva Riikka Hård

Tässä nyt hieman taustatietoa tulevan pennun sukujuurista. Penut syntyivät 5.6 ja minulle tuli kummasti valinnanvaraa, kun laatikossa tuhisee nyt viisi poikaa ja yksi tyttö. Näillä näkymin Janica itse pitää ainokaisena syntyneen nartun, joten leikkikaveriksi jää ainakin yksi sisarus tähän aika lähelle.

Pennun varalle ei ole mitään sen kummempaa suunnitelmaa, sillä menneet asiat ovat opettaneet minusta aika pessimistin. Aluksi tehdään paljon kaikkia arkisia juttuja ja totutellaan elämään yleensä. Varailin meille kyllä syksyn tullen jo muutaman yksityistunnin koiraohitusten ja vireenhallinnan perusteisiin, joten toimettomaksi ei jäädä alkuunkaan.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Kiitos yhteisestä matkasta



Huomenna tämä kaikki on ohi. Kaikki se neljä vuotta, jolloin olen jollain tavalla aina joutunut laittamaan elämäni pauselle ja keskittämään kaikki ylimääräiset voimani arjen ja työn lisäksi vain pääsykokeeseen valmistautumiseen. En halua edes ajatella kuinka paljon olen joutunut uhraamaan aikaa ja rahaa tähän urakkaan, mutta nyt voin ainakin sanoa itselleni (muille minun ei tarvitse), että olen yrittänyt kaiken sen, mitä minusta on annettavaa. Ja hyvä niin, sillä ainakaan ei jää sellainen tunne, että josko olisin vielä kokeillut.

Vaikka neljä vuotta tuntuu menneen aika nopeasti, silti sitä menetettyä aikaa jotenkin katkeruudella silloin tällöin muistelee. Jos matka on kasvattanut, on se myös kuluttanut. Tällä opiskelun määrällä olisin esimerkiksi jo opiskellut itselleni ammatin korkeakoulussa. Silti en vaihtaisi hetkeäkään pois siitä työstä ja opista jota olen saanut klinikalla, koska se on ollut niin lähellä sitä mitä koko sydämestäni haluan tehdä. Iso kiitos niille ihmisille, jotka tunnistavat itsensä.

Mafyn valmennuksessa menneenä talvena ja keväänä olen oppinut itsenäisemmäksi. Opiskeluvalmentajani on saanut nostettua minua harmittavan synkistä ajatuksista ja harjoituskokeet ovat luoneet minusta aika rautahermoisen kokeen tekijän. Viimeisin harjoituskoe jätti minut viiden pisteen päähän sisäänpääsyrajasta ja se oli tähän mennessä paras suoritukseni, silti olen itselleni kovin armoton. Näin pääsykoetta edeltävänä päivänä haluan kuitenkin pitää mieleni kirkkaana ja toivoa edes hyvän tuurin olevan tällä kertaa matkassani.

Tämä olkoon viimeinen kirjoitus pääsykoeaiheesta. Tulevana kesänä aion keskittyä kehittymään valokuvaajana, harrastamaan ystävieni kanssa, toivottavasti kouluttamaan tulevaa pentua ja tekemään ihan sitä mikä hyvältä tuntuu. Käännän nyt tämän pääsykoesivun elämässäni ja muistelen sitä joskus luultavasti hieman ruusunpunaisemmin kuin tällä hetkellä. Vaikka matka on ollut kovin yksinäinen ja yksin tekemistä, en olisi jaksanut yrittää näin paljon jos ei ympärilläni olisi ollut useita niin kannustavia ja eteenpäin työntäviä ihmisiä. Kiitos siitä jokaiselle.

lauantai 11. toukokuuta 2019

Pienten tassujen töminää


Jos kaikki menee hyvin, meille tulee koiranpentu tulevana kesänä. Kamun vointi on edelleen hyvä, mutta on aamuja jolloin luulen sen päivän koittaneen. Kun on ollut pitkiä pissataukoja (lähinnä yön yli) niin pissaaminen on selkeästi heikompaa, suihku ei ole normaali. Siitä se sitten ensimmäisen lenkin aikana on helpottanut ja normalisoitunut. Kipeältä koira ei vaikuta millään lailla, onhan sillä koko ajan lääkitys päällä. Kuitenkin tarkkailen sitä koko ajan miettien, joko on aika päästää rakas ystävä paremmille laitumille. Tietyllä tavalla kovin raskasta ja surullista kun koko ajan toivoo, että saisi pitää tuon luonaan edes yhteisen viimeisen kesän.

Koiranpentuhaaveet olin siirtänyt jo kauas tulvaisuuteen Kamun ollessa mitä parhaimmassa kunnossa vielä hetki sitten, nyt ajatus on toinen. Haluaisin niin kovasti, että pappa olisi vielä hetken elämässä pennun rinnalla ja ehkä periyttäisi muutamia ihania ominaisuuksiaan eteenpäin. Niin se on ainakin ennen tehnyt rodusta riippumatta, esimerkiksi kun Kamulle juttelee niin se vastaailee haukotuksen sekaisella "ölinällä". Ja onhan se mitä parhain esimerkki muutenkin pienelle koiranalulle. 


Tulevan pennun rotua en vielä paljasta ja voihan vielä ollakin, ettei kaikki mene niinkuin on suunnitellut. Kävin kuitenkin hetki sitten tutustumassa kasvattajaan ja hänen koiriinsa. Tulevan pentueen emä ja emän emä ottivat minut sellaisella ylitsevuotavalla rakkaudella vastaan, etten ole sellaista ennen saanutkaan tämän rodun edustajilta. Kerrassaan ihana ensitapaaminen. Myös pentujen "eno" oli paikalla ja häneen rakastuin kyllä ihan ensisilmäyksellä.  Nuori pari vuotias herra hyppäsi syliini hetkeäkään empimättä ja olisi voinut olla rapsuteltavana vaikka maailman loppuun saakka, tuoden toki aina välillä kallisarvoisia aarteitaan (keppejä ja risuja) minulle esiteltäväksi.

Tämä tuleva perheenjäsen ei ole mikään näyttelykoira vaan "sekalinjainen" ja puhtaasti luonne ja harrastusominaisuudet edellä "toteutettu". Emä on käyttövalio ja isäkin harrastuskoirana toimiva tervepäinen ja kroppainen herrakoira, joka on täyttänyt jo kunnioitettavan 11-vuoden iän. Tässä rotuvalintaani tehdessä jouduin puntaroimaan paljon omia vaatimuksiani ja samalla kuuntelemaan myös miehen toiveita. Koira tulee olemaan kuitenkin meidän molempien vastuulla ja molempien on pidettävä siitä ihan yhtälailla. Aktiivisen elämäntavan pentu tulee jokatapauksessa saamaan, niin harrastuksissa kuin lenkkipoluilla, joten terveys ja luonne olivat nyt minulla ne kulmakivet.

Tietenkään en omista kristallipalloa, joten tulevaa en voi ennustaa, mutta toivon saavani pitkäikäisen ja terveen koiran. Kasvattajan kanssa asumme sen verran lähekkäin, että pystyn vaikuttamaan pennun valintaan merkittävästi. Tämä oli myös yksi positiivisimmista asioista, joita tämän kyseisen pentueen valintaan liittyi. Toivotaan nyt parasta nöyrin ja avoimin mielin.

Uros pennulle sopivia nimiä saa ehdottaa :)

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Viimeinen kuukausi pääsykokeeseen



Vaikka täysipäiväistä lukemista on nyt takana melkein neljä kuukautta, ei urakka tunnu yhtään sen helpommalta. Päinvastoin, jonkinmoista turnausväsymystä alkaa olla ilmoilla. Oma pääkoppa ei ole pysynyt valitettavasti tässä viimeisessä haussa niin hyvin mukana kun olisin toivonut. Se kuuluisa motivaatio ja tahdonvoima on vähäisempää kuin aiemmin. Fysiikka mörkö on istunut hartioillani Mafyn tavoite 2 tehtävistä saakka. Törmään vain koko ajan ajatukseen siitä, etten opi tätä ainetta tarpeeksi hyvälle tasolle ennen toukokuun puoliväliä. Minulta vaan puuttuu se jonkinlainen fysiikka järki, jota tässä touhussa kaivataan.

Viikkoni ovat olleet täydet 40 tuntia opiskelua plus harjoituskokeet sieltä tammikuulta saakka. Onneksi olen pystynyt pyhittämään suurimmaksi osaksi nyt viikonloput levolle ja muulle tekemiselle. Se on auttanut jaksamaan.

Ajatukseni siirtyvät väkisinkin edessä siintävään vapauteen olla lukematta. Olen alkanut tyytyä ajatuksissani vähempään ja jotenkin suojellut itseäni siltä pettymykseltä jo saattaa taas olla edessä. Olen miettinyt että elämää on ihan samalla tavoin senkin jälkeen, vaikken vieläkään kouluun pääsisi.

Harjoituskokeet eivät ole menneet toivotulla tavalla. Vaikka kehitystä omaan tasoon on tullut, myös muiden taso on noussut kovaa tahtia. Niin raakaa peliä kun se onkin, on vain oltava parempi kuin muut päästääkseen tavoitteeseensa. Sadan pisteen raja ei minulla ole mennyt vielä kertaakaan läpi ja se on kyllä vähimmäinen tavoitteeni tällä hetkellä. Kokeita vaan ei ole kuin se kaksi jäljellä.

Itse pääsykoehan on myös ripaus tuuria, millainen koe sieltä sitten sattuukaan tulemaan. Toivoa ei tulisi heittää koskaan liian aikaisin, joten nyt yritän keskittyä mentaalipuolen kasaamiseen ja jatkan samaa tahtia. Fysiikan osalta työtunnit ovat reilusti yli tavoitteen ja siinä pysytään loppuun asti. Kaikki oppiminen vielä loppuakin kohti on lähemmäs sitä tulosta, johon viimeinen yritys minut kantaa.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Robotti-imureiden salainen maailma


Tämän kevään ja kesän aikana tutustumme erilaisiin eläintalouden pikku kotiapulaisiin, nimittäin robotti-imureihin! 

Mitä olet aina halunnut tietää robotti-imureista? Mietityttääkö kalliin laitteen hankinta? Mitäpä jos se ei olekaan käytännössä toimiva? Entäs kynnykset ja paksut matot? Mikä olisi paras malli?
Nyt testataan laitteet nimenomaan siellä käytännössä koirankarvojen äärellä! Jätä kysymyksesi tai testausideasi kommentteihin, me toteutamme ne!

Yhteistyössä suomalaisen Robokeskus Oy:n kanssa.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Hoitolainen ja kontrolliultra



Meillä on nyt kohta viikon verran ollut hoidossa Kamun seuralaisena nuori (11kk) dobermanni narttu, joka on meidän treeniryhmän kouluttajan oma kasvatti. Neiti on ollut pitämässä Kamulle vähän seuraa ja samalla minäkin olen saanut tutustua rotuun ja touhuta vetojuttuja tuollaisen nuorikon kanssa.

Dobberi on ollut kyllä varsin erilainen kuin paimen, ainakin näin viikon kokemuksella. Sanoisinko, että hetki meni kyllä miettiessä että onko sillä kaikki muumit laaksossa? Sitä kun on tottunut että paimen on jotenkin sellainen "älyllinen" olento joka palvoo ihmistään niin tuollainen hessu hopo tuntuu vähän oudolta tässä vaiheessa. 😆

Neiti Kirahvi (jalkoja on vaikka muille jakaa!) on aivoja vaativaa touhua ja se on kyllä näkynyt vireystasossa. Muutaman hajuerottelutreenin jälkeen unta maistui monta tuntia putkeen. Fyysisesti tämä pentu on hyvä kuntoinen mutta henkisen puolen harjoitteet saavat kyllä patterit finaaliin hyvin nopeasti. 





Torstaina kävimme Kamun kanssa jälleen työpaikalla katsomassa rakon tilannetta. Vointi on ollut erinomainen kipulääkityksellä ja pissa on kulkenut ihan hyvin. Helpotuksekseni kasvain näytti aika samanlaiselta kuin reilu pari viikkoakin sitten, joten mitään äärimmäisen nopeaa kasua ei ollut tapahtunut. Nyt jatketaan kipulääkkeellä ja kontrolloidaan taas toukokuun puolivälissä tilannetta.

Samalla reissulla Kamu pääsi kiropraktiseen käsittelyyn ja siltä avattiin lannerangan ja lapojen lukkoja. Ilmeisesti pissavaivat olivat saaneet lannerangan alueen todela jumiin, sillä sieltä löytyi useampi kohta joka vaati käsittelyä. Tyttö koira oli koko hoitotoimenpiteen ajna mukana ja otti päikkärit lattialla Kamun nauttiessa käsittelystä. Lopulta kun kaikki oli ohi, Kamu nousi ylös ja rapsutteli itseään hetken. Sitten se pomppasi pystyyn ja alkoi haastamaan ensikertaa pentua leikkiin! En ollut uskoa silmiään, sillä Kamu ei tosiaankaan leiki kenenkään kanssa.