lauantai 6. heinäkuuta 2019

Lepää rauhassa rakas ystäväni

Kamu. Elämäni koira. Muistan tuon päivän kuin eilisen, päivän jona sain syliini jotain omaa ja jotain niin kallisarvoista. Tuo elämäni yksi parhaista päivistä. Siitä on kulunut kohta kymmenen vuotta ja nyt rakas ystäväni on lähtenyt luotani sateenkaarisilloille, ajasta ikuisuuteen, jättäen taakseen niin kovan ikävän.

Kamu sai onneksi lähteä vielä omana itsenään. Rauhassa ja tietäen että näin on paras. Viimeisen kerran se painautui minua vasten ihan niinkuin aina, pyysi rapsuttamaan viela kerran mahan alta ja nukahti syvään uneen syliini. Viimeisen kerran se oli siinä, ollen paras koira minulle.

31.7.2009 - 18.6.2019
Gentle Miracle`s Arctic Snow "KAMU"

Minä lähden nyt, mutta en jätä sinua.
Saavuin kun kutsuit. Näin, että tarvitsit minua.
Olin vahvuus, mitä kaipasit. Olin voima, mitä toivoit.
Olin koettelemus, minkä tarvitsit.
Olin niin vahva ja voimakas, kun ikinä pystyin.
Ja minä höpsö ja ovela tein sinustakin hupsun!
Halusin näyttää sinulle elämää, niin että tunnet sen.
Minä näin, minä onnistuin. Sinä voimaannuit.
Nyt en enää ole kovin vahva. Annoin kaikkeni.
Annoin voimani sinulle, se on minun lahjani.
Nyt olet tarpeeksi vahva elämään ilman minua.
Minä lähden nyt, sinä olet valmis. Sinä olet vahva.
Ja minä höpsö ja ovela tein sinustakin hupsun.
- Elämäsi Koira.








































tiistai 14. toukokuuta 2019

Kiitos yhteisestä matkasta



Huomenna tämä kaikki on ohi. Kaikki se neljä vuotta, jolloin olen jollain tavalla aina joutunut laittamaan elämäni pauselle ja keskittämään kaikki ylimääräiset voimani arjen ja työn lisäksi vain pääsykokeeseen valmistautumiseen. En halua edes ajatella kuinka paljon olen joutunut uhraamaan aikaa ja rahaa tähän urakkaan, mutta nyt voin ainakin sanoa itselleni (muille minun ei tarvitse), että olen yrittänyt kaiken sen, mitä minusta on annettavaa. Ja hyvä niin, sillä ainakaan ei jää sellainen tunne, että josko olisin vielä kokeillut.

Vaikka neljä vuotta tuntuu menneen aika nopeasti, silti sitä menetettyä aikaa jotenkin katkeruudella silloin tällöin muistelee. Jos matka on kasvattanut, on se myös kuluttanut. Tällä opiskelun määrällä olisin esimerkiksi jo opiskellut itselleni ammatin korkeakoulussa. Silti en vaihtaisi hetkeäkään pois siitä työstä ja opista jota olen saanut klinikalla, koska se on ollut niin lähellä sitä mitä koko sydämestäni haluan tehdä. Iso kiitos niille ihmisille, jotka tunnistavat itsensä.

Mafyn valmennuksessa menneenä talvena ja keväänä olen oppinut itsenäisemmäksi. Opiskeluvalmentajani on saanut nostettua minua harmittavan synkistä ajatuksista ja harjoituskokeet ovat luoneet minusta aika rautahermoisen kokeen tekijän. Viimeisin harjoituskoe jätti minut viiden pisteen päähän sisäänpääsyrajasta ja se oli tähän mennessä paras suoritukseni, silti olen itselleni kovin armoton. Näin pääsykoetta edeltävänä päivänä haluan kuitenkin pitää mieleni kirkkaana ja toivoa edes hyvän tuurin olevan tällä kertaa matkassani.

Tämä olkoon viimeinen kirjoitus pääsykoeaiheesta. Tulevana kesänä aion keskittyä kehittymään valokuvaajana, harrastamaan ystävieni kanssa, toivottavasti kouluttamaan tulevaa pentua ja tekemään ihan sitä mikä hyvältä tuntuu. Käännän nyt tämän pääsykoesivun elämässäni ja muistelen sitä joskus luultavasti hieman ruusunpunaisemmin kuin tällä hetkellä. Vaikka matka on ollut kovin yksinäinen ja yksin tekemistä, en olisi jaksanut yrittää näin paljon jos ei ympärilläni olisi ollut useita niin kannustavia ja eteenpäin työntäviä ihmisiä. Kiitos siitä jokaiselle.

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Viimeinen kuukausi pääsykokeeseen



Vaikka täysipäiväistä lukemista on nyt takana melkein neljä kuukautta, ei urakka tunnu yhtään sen helpommalta. Päinvastoin, jonkinmoista turnausväsymystä alkaa olla ilmoilla. Oma pääkoppa ei ole pysynyt valitettavasti tässä viimeisessä haussa niin hyvin mukana kun olisin toivonut. Se kuuluisa motivaatio ja tahdonvoima on vähäisempää kuin aiemmin. Fysiikka mörkö on istunut hartioillani Mafyn tavoite 2 tehtävistä saakka. Törmään vain koko ajan ajatukseen siitä, etten opi tätä ainetta tarpeeksi hyvälle tasolle ennen toukokuun puoliväliä. Minulta vaan puuttuu se jonkinlainen fysiikka järki, jota tässä touhussa kaivataan.

Viikkoni ovat olleet täydet 40 tuntia opiskelua plus harjoituskokeet sieltä tammikuulta saakka. Onneksi olen pystynyt pyhittämään suurimmaksi osaksi nyt viikonloput levolle ja muulle tekemiselle. Se on auttanut jaksamaan.

Ajatukseni siirtyvät väkisinkin edessä siintävään vapauteen olla lukematta. Olen alkanut tyytyä ajatuksissani vähempään ja jotenkin suojellut itseäni siltä pettymykseltä jo saattaa taas olla edessä. Olen miettinyt että elämää on ihan samalla tavoin senkin jälkeen, vaikken vieläkään kouluun pääsisi.

Harjoituskokeet eivät ole menneet toivotulla tavalla. Vaikka kehitystä omaan tasoon on tullut, myös muiden taso on noussut kovaa tahtia. Niin raakaa peliä kun se onkin, on vain oltava parempi kuin muut päästääkseen tavoitteeseensa. Sadan pisteen raja ei minulla ole mennyt vielä kertaakaan läpi ja se on kyllä vähimmäinen tavoitteeni tällä hetkellä. Kokeita vaan ei ole kuin se kaksi jäljellä.

Itse pääsykoehan on myös ripaus tuuria, millainen koe sieltä sitten sattuukaan tulemaan. Toivoa ei tulisi heittää koskaan liian aikaisin, joten nyt yritän keskittyä mentaalipuolen kasaamiseen ja jatkan samaa tahtia. Fysiikan osalta työtunnit ovat reilusti yli tavoitteen ja siinä pysytään loppuun asti. Kaikki oppiminen vielä loppuakin kohti on lähemmäs sitä tulosta, johon viimeinen yritys minut kantaa.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Robotti-imureiden salainen maailma


Tämän kevään ja kesän aikana tutustumme erilaisiin eläintalouden pikku kotiapulaisiin, nimittäin robotti-imureihin! 

Mitä olet aina halunnut tietää robotti-imureista? Mietityttääkö kalliin laitteen hankinta? Mitäpä jos se ei olekaan käytännössä toimiva? Entäs kynnykset ja paksut matot? Mikä olisi paras malli?
Nyt testataan laitteet nimenomaan siellä käytännössä koirankarvojen äärellä! Jätä kysymyksesi tai testausideasi kommentteihin, me toteutamme ne!

Yhteistyössä suomalaisen Robokeskus Oy:n kanssa.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Hoitolainen ja kontrolliultra



Meillä on nyt kohta viikon verran ollut hoidossa Kamun seuralaisena nuori (11kk) dobermanni narttu, joka on meidän treeniryhmän kouluttajan oma kasvatti. Neiti on ollut pitämässä Kamulle vähän seuraa ja samalla minäkin olen saanut tutustua rotuun ja touhuta vetojuttuja tuollaisen nuorikon kanssa.

Dobberi on ollut kyllä varsin erilainen kuin paimen, ainakin näin viikon kokemuksella. Sanoisinko, että hetki meni kyllä miettiessä että onko sillä kaikki muumit laaksossa? Sitä kun on tottunut että paimen on jotenkin sellainen "älyllinen" olento joka palvoo ihmistään niin tuollainen hessu hopo tuntuu vähän oudolta tässä vaiheessa. 😆

Neiti Kirahvi (jalkoja on vaikka muille jakaa!) on aivoja vaativaa touhua ja se on kyllä näkynyt vireystasossa. Muutaman hajuerottelutreenin jälkeen unta maistui monta tuntia putkeen. Fyysisesti tämä pentu on hyvä kuntoinen mutta henkisen puolen harjoitteet saavat kyllä patterit finaaliin hyvin nopeasti. 





Torstaina kävimme Kamun kanssa jälleen työpaikalla katsomassa rakon tilannetta. Vointi on ollut erinomainen kipulääkityksellä ja pissa on kulkenut ihan hyvin. Helpotuksekseni kasvain näytti aika samanlaiselta kuin reilu pari viikkoakin sitten, joten mitään äärimmäisen nopeaa kasua ei ollut tapahtunut. Nyt jatketaan kipulääkkeellä ja kontrolloidaan taas toukokuun puolivälissä tilannetta.

Samalla reissulla Kamu pääsi kiropraktiseen käsittelyyn ja siltä avattiin lannerangan ja lapojen lukkoja. Ilmeisesti pissavaivat olivat saaneet lannerangan alueen todela jumiin, sillä sieltä löytyi useampi kohta joka vaati käsittelyä. Tyttö koira oli koko hoitotoimenpiteen ajna mukana ja otti päikkärit lattialla Kamun nauttiessa käsittelystä. Lopulta kun kaikki oli ohi, Kamu nousi ylös ja rapsutteli itseään hetken. Sitten se pomppasi pystyyn ja alkoi haastamaan ensikertaa pentua leikkiin! En ollut uskoa silmiään, sillä Kamu ei tosiaankaan leiki kenenkään kanssa.


keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Murheellisten laulujen maa


Olin vasta vuoden alussa tehnyt lopullisen päätöksen Rokin suhteen. Luovuttanut ja ajatellut asiaa koiran kannalta parhaalla tavalla. Olin tehnyt ja kokeillut kaiken osaamani, joten siinä kohtaa tunsin olevani hieman itsekäs luodessani kaavaa/tavoitetta johon koiran olisi pitänyt istua minun kanssani. Alkuvuodesta Roki jäi sairauslomalle vetotreeneistäkin, koska tassujen nuoleminen sai sen ontumaan vuoroin vasenta etusta tai okeaa takajalkaa. Päätin, etten voi harrastaa terveyden kustannuksella, se on vain väärin.

Niinpä Kamu pääsi pitkän tauon jälkeen (jos juoksulenkkejä ei lasketa) ihan oikeisiin vetotreeneihin ja kylläpä vaan kaikki sujui kuin vanhasta muistista. Suunnat ja jopa ohitukset onnistuivat ja pappa koira oli elämänsä kunnossa. Siellä mentiin suksien ja kelkan kanssa ihan sata lasissa. Koira nautti.

Lopulta Roki lähti uuteen kotiin. Se on pärjännyt siellä hienosti omakotitalossa toisen koiran kaverina ja kuulemani mukaan tassujen nuolemistakaan ei ole ollut enää. En tiedä olisiko tilanne ollut meillä toinen, jos asuinympäristömme olisi erilainen. Tiedäpä sitä, mutta päätös tuntui oikealta.

Arki yhden koiran kanssa tuntui helpolta. Olin varautunut, että Rokin lähteminen olisi ollut minulle vaikeampaa, mutta olo oli jotenkin levollinen. Kamun kanssa kaikki sujui ja oli ihana nähdä, miten leikkisä ja elämäniloinen siitä tuli, kun pääsi tekemään minun kanssani enemmän.


Viime keskiviikkona kaikki mureni. Aamun herätys oli yllätävä, vastassamme oli hädissään oleva koira. Pissaa tippui alle ja ulos mentäessä koira oli tukossa. Se yritti pissata metrin välein ja sai aikaan vain muutaman tipan kerrallaan. Olin huolissani, vaikka pissaongelmaa on ollut ajoittain aiemminkin. Kamua on ultrattu ja tutkittu, mutta mitään selittävää syytä ei ole löytynyt.

Hetken kuluttua olimme työpaikallani ja Kamu tutkittaisiin jälleen. Rakon palpaatiossa kaikki pissa lähti tulemaan ja sitä tulikin sitten ihan runsaasti tutkimushuoneen lattialle. Veriarvot olivat kaikki ok, joten seuraavaksi siirryttiin ultraamaan sisäelimiä.

Ultra-anturin skannatessa rakkoa näin sen itsekin. Kukaan ei sanonut mitään, mutta näin sen kyynelten täyttäessä silmäni: kasvain. Kurkkuani kuristi. Rakon seinämä oli paksuuntunut ja virtsaputken suulla kellui miltein kolme senttinen massa. Ammattini puolesta tiedän, että rakkokasvaimen diagnoosista alkaa niin sanottu lähtölaskenta ja tottakai ajattelin pahinta mahdollista.

Se päivä meni itkiessä uutista ja sitä todellisuutta, että nämä ovat Kamun viimeisiä hetkiä. Olin miltein luovuttamassa jo samalla reissulla, mutta eläinlääkärimme puhui minut kokeilemaan meloksikaamia (tulehduskipulääke). Useat rakkokasvainkoirat elelevät vielä jonkun tovin kipulääkityksellä ihan hyvää koiranelämää ja on joitakin tutkimuksia, joissa on meloksikaamin on todettu hidastavan kasvaimen kehittymistä. 


Viikko tapahtuneen jälkeen olen tyytyväinen ja onnellinen, että lähdin kokeilemaan tulehduskipulääkettä. Muutama tunti ensimmäisen kipulääkkeen antamisesta Kamu sai pissattua jälleen normaalisti. Määrät olivat normaalit ja suihku ihan hyvä. Tuntui kuin joku valtava painolasti olisi tippunut harteiltani. Ensi viikolla on kontrolliultra ja katsotaan onko mitään muutosta rakossa tapahtunut ja samalla Kamu käy kiropraktikolla.

Toivon koko sydämestäni, että saan pitää tuon koiran vielä luonamme. Se saa elää parasta elämäänsä loppuun asti, ilman että sen tarvitsee kärsiä ollenkaan. Kamu lähtee ajan tullessa vaikkapa sitten saappaat jalassa, sillä sen olen velkaa tälle maailman parhaalle koiralle. Nyt mennään päivä kerrallaan ja nautitaan alkavasta keväästä.

💙KAMU💙